We Tripantu – juhla uudelle auringolle ja uudelle kuulle

24. kesäkuuta, talvipäivänseisauksen aikaan, Mapuchet juhlivat uutta vuotta, uuden elämän sykliä. Maan ja auringon lisäksi, kunnioitetaan kuuta, jolle nähtiin kuuluvan kiitos tämän vuodenajan muutoksesta. Osallistuin seremoniaan, joka järjestettiin yliopistolla. Talveen siirryttäessä, päivä oli harmaa ja pilvinen. Treilet (linnut) kaartelivat nurmikentän yläpuolella. Miehet pelasivat palín-peliä, osalla mantat (ponchot) päällä. Palinia pelataan puukepeillä (wiño) ja pallolla, joka on tehty puusta (pali) tai nahasta (fungul), jonka täytteenä on villaa. Pikaisella silmäyksellä peli muistuttaa vähän tossupalloa: kaksi maalia ja kaksi joukkuetta, nurmikenttä ja juoksua päästä päähän. 

Seremonia alkoi kultrunin rummutuksella. Kultrun-rumpu, universumin puolikas, on jaettu neljään osaan, joista jokainen edustaa yhtä jumalallista voimaa: vettä, ilmaa, tulta ja maata. Nämä neljä elementtiä näkyvät ihmisissä seuraavasti: iäkäs mies edustaa vettä, joka organisoi elämää maan päällä. Elmenttinä vesi tuo terveyttä. Nuori nainen on ilma, ja tuo elämän maan päälle. Tuli puolestaan edustaa nuorta miestä ja voimaa, elämää itsessään, ja toimii yhteisön organisoijana maan päällä. Jokaisessa talossa pitäisi olla aina myös tulisija sytytettynä. Maasta kuvastuu puolestaan iäkäs nainen, ja maan voima. Se kuvaa elämän materiaalista puolta ja paikkaa, joka luo jatkuvuutta. 

Nurmikentällä oli kuivuneita puita pystyssä, yhteen sidottuina. Luulisin, että ne on jätetty siihen vuosi sitten. Ensin puut irrotettiin toisistaan ja maasta, jonka jälkeen lähdimme kävelemään ympyrää ja puut jätettiin kentän laidalle. Värikkääseen huiviin ja hopeakoruihin puettu nuori nainen rummutti kultrunia ja joukossa oli miehiä, jotka soittivat erilaisia puhalinsoittimia, jotka oli tehty puusta ja esimerkiksi lehmän sarvesta. Kiersimme kuivuneet canelot (mapuchejen pyhä puu) noin neljä kertaa, jonka jälkeen polvistuimme ja yksi osallistujista kaatoi vettä maahan canelo-puun lehteä pitkin ja esitti sarjan kiitoksia ja rukouksia. Kaikki tämä tapahtui hiljaa ja mapudunguniksi.   

Seuraavaksi istutettiin uudet puut, jonka jälkeen kävely jatkui. Soittimista lähti kumea sointi, erilainen mitä olen koskaan kuullut. Rytmi hakkaa yhä päässäni. Kävelyn jälkeen suoritettiin taas sarja siunauksia, polviltaan ja seisten. Uusien puiden juurille jätettiin mudaj-juomaa, ”paahdettuja jauhoja” (harina tostada), vehnänalkioita. Lopuksi nuoret miehet tanssivat vielä Choique purrun-tanssia. Tanssi muistuttaa ñandu-linnun askellusta, ja se on ylistystanssi luonnolle. Tanssijoilla oli iso huivi harteilla, kuin linnuilla siivet. Askellus oli pientä, hakkaavaa, kasvot pääosin maahan suunnattuina ja monotonisella liikkeellä oli rauhoittava, hypnoottinen vaikutus. Ehkä joku on tanssinut joskus itsensä transsiin. Miesten tanssiessa osa naisista lauloi, kultrun ja puhalinsoittimet soivat.

Ilahduttavaa oli havaita, että osallistujat olivat nuoria ja että he todella elivät rituaalissa, eivät vain esittäneet sitä. Mukana oli arvokkuutta ja kunnioitusta, taitoja, jotka on opittu perheissä, ei kulttuuria ylläpitävissä instituutioissa. Kaikki oli hyvin luonnollista ja ilmapiiri ystävällinen. Tunsimme olevamme tervetulleita ja yhtälailla oikeutettuja juhlaan. 

Tästä alkaa myös vuoden kylmin ja sateisin kausi. Vesi nähdään puhdistavana elementtinä – sateet vievät mukanaan huonot energiat ja puhdistavat maan, jolle tämäkin juhla on omistettu. Sateen jumala Ngenechén ja henki Ngenko, valmistavat uuteen aikaan, satoon ja sykliin. Tämä kaikki on myös yhteydessä aurinkoon, ja sen maskuliiniseen energiaan, maan feminiinisen energian rinnalla. Mapuchejen maailmankatsomuksen mukaan aika on syklistä – vanha aika ei jää taa vaan uudistuu. Tuleva voi olla takana ja mennyt edessä, aika ei liiku vain yhteen suuntaan vaan menneen ja tulevan välissä, ja kaikki on yhteydessä toisiinsa. 

Lyhyt kuvaus espanjaksi:

https://www.youtube.com/watch?v=Wd98z5blUPw

Vanha harmaapartainen ystävä

Siltä Santiago tuntui. Syksyn ja talven murretuissa väreissä, valossa, joka leikkasi yhä teräviä varjoja puiden ja pensaiden reunustamille kaduille. Ja vaikka on talvi, vaikka tämän kylmemmäksi ei kaupunki muutu, näin kukkien kukkivan pensaissa ja koko kaupunki väreili ympärillä kuin romanttinen iltapäivä. Keuhkoissa tuntui sama smog mikä aiemmin. Ja kenties smogin takia oli kadutkin kuin puuteroidut. Kuin yhtä unta kaikki.

Santiagolla, kuin koko Chilellä tuntuu olevan kahdet kasvot. On ihmisiä, jotka ovat satumaisen rikkaita ja ihmisiä, joilla on tuskin mitään. 

Asuin itse Providencia-alueella, missä oli rauhallista. Talossa oli portieeri päivystämässä 24h, kaduilla tuntui turvalliselta liikkua. Silti koko ajan saa olla varuillaan. Älä luota keneenkään, niin minua neuvottiin. Ja kun ymmärtää, että varuillaanolo on pitkälti seurausta varallisuuseroista ja epätasa-arvosta – että kaikilla ei ole elämässä yhtäläiset mahdollisuudet – maksan edelleen mielelläni veroja ja toivon, että empatia on tunne, joka ei ihmisten väliltä katoa.

Kävelin katuja, joita jo kerran kuljin. Palautin mieleeni miltä tämä kaupunki kuulosti, miltä sen ihmiset ja heidän kielensä. Mikä muu tuoksui kuin smog. Miltä ruoka maistui, miltä pisco ja pullotettu vesi. Kahvi on edelleen usein murukahvia, kahvilat ovat täynnä empanadaksia ja leivoksia, miehillä on tukka suittu päälakea myöten ja puvut päällä. Naisilla korot ja pitkät hiukset. ¡Sípo!

Kävimme María Elenan kanssa diktatuurin aikaa käsittelevässä Museo de la Memoria y de los Derechos Humanos -museossa. Ihmisten julmuus, poliittisen koneiston fanaattisuus ja kiduttamisen eri muodot tuntuvat aina yhtä pysäyttäviltä. "Vaikka kivun voisi melkein unohtaa, ei nöyryytystä unohda koskaan". Ja miten pelko seuraa ihmisiä, tunkeutuu kaikkein yksityisimmälle alueelle elämässä. Museossa oli myös lasten piirroksia diktatuurin ajalta. Niissä toivottiin isän palaavan, oli kuvia poliiseista aseet kädessä ja kuvia kyyhkysistä, joilta toivottiin rauhaa. Lisäksi yksi vaihtuvista näyttelyistä kuvasi naisia, jotka ovat etsineet jälkiä omaisistaan Atacaman autiomaasta. Kasvojen syvät uurteet kertoivat huolesta, ikävästä. Vuosista, jotka ovat jättäneet jälkensä. 

Tässä vielä muutama kuva Santiagon metrosta, joka on siisteimpiä (niin pahalta kuin sana siisti ja järjestys kuulostaakin diktatuurista puhumisen jälkeen) mitä olen nähnyt. Ja mikä on ilahduttavaa: siellä näkyy myös taide. 

Mutta Santiago jäi jo taakse. Tuntui hyvältä tulla tänne Temucoon vaikka tänään on vähän sadellut. Luonto on niin upea ympärillä ja ihmiset ystävällisiä. Huomenna alkaa uurastus gradun parissa. Kerron tänne sopeutumisesta lähipäivinä tarkemmin. Matkalla olosta tänne nautin, kuten aina.

Cochabamba

Taakse jäi kaunis, vehreä ja ylväs Coroico. Aivan ihana paikka se oli. Niin rauhallinen, ystävällinen ja kaunis. Tummanpuhuvia vuoria ympäröi sumea, pehmeä sumu. Puutarha komeili kukillaan, linnut visertelivät ja perhoset etsivät piilopaikkaa kylpyhuoneista. Ainut ikava asia oli hyttyset, jotka rakastivat makeaa vertani. Onneksi paukamat alkavat hiljalleen laskea ja malariavaara on olematon.

Lähdin sunnuntai-aamuna La Paziin, missa vietin päivän, sillä matka jatkui yöbussilla eteenpäin. Nyt taisi veressä olla jo hieman enemmän happea, kun liikkuminen tuntui kevyemmältä. Kävin Koka-museossa tutustumassa kasvin historiaan, sen merkitykseen osana Andien ihmisten elämää ja seurauksiin kasvin edelleen jalostamisesta kokaiiniksi. Koka on bolivialaisille kuin pyhä tuote. Se on todella tärkeä ja jokapäiväinen osa ihmisten elämää. Jokainen tuore aviopari haaveilee oman tuvan lisäksi pienestä kokamaasta. Ja tämä koka on siis kaukana kokaiinista. Huumebisneksestä täällä lähinnä kärsivät kaikki, ja huumeiden käyttäjät löytyvät jostain ihan toisesta maanosasta.

La Pazissa pyörin jälleen myös noitamarkkinoilla. Ostin pari onnenamulettia ja ihmettelin eri uutetarjontaa, esimerkiksi sammakonmehua olisi ollut tarjolla. Kameran kanssa olen hyvin ujo. Tuntuisi röyhkeältä ottaa kuvia ihmisistä ja kameran esille ottaminen ihmisvilinässä lisää myös riskiä, että se lähtee käsistä. Täällä on turha yrittää sulautua väkijoukkoon ja leikkiä paikallista. Turisti mikä turisti. Vaalea hipiä vain paljastaa liikaa.

La Paz yllätti myös kaatosateella ja salamoilla. Sade tyhjensi kadut ja täytti ne vedellä. Pimeää taivasta uhmaten sain pyydystettyä taksin kahvilan ovelta ja pääsin turvallisesti bussiterminaalille. Jälleen yö bussissa, mutta nyt varasin paikan, jonka sai ihan makuuasentoon. Kukahan tilaisi Suomen Express-busseille vastaavat penkit?

Maanantai-aamuna saavuin sateen seuraamana Cochabambaan. Varasin halvan mutta viihtyisän hostellin. Kiertelin kaupunkia parin italialaisen tytön kanssa. Herkuteltiin paikallisilla pasteijoilla ja piirakoilla. Täältä löytyy viihtyisiä kahviloita. Plazat ovat täynnä iltapäivän tunteja kuluttavia kaupunkilaisia. Vihreät palmut reunustavat katuja, katusoittajat rytmittävät askelia, tunnelma on rauhallinen ja lämmin. Täällä on myös kauniita kirkkoja, koloniaalisia rakennuksia ja Santa Teresan luostari vuodelta 1760, joka oli aivan uskomattoman kaunis.

Luostari toimii yhä mutta historiallinen osa on museoitu. Lähes kaikki oli alkuperäisessä asussaan. Appelsiinipuille tuoksuva sisäpiha oli täynnä kasveja ja askelmien kuluttamia laattoja. Kappeleita koristivat ranskalaiset antiikkiset pastellinsävyiset tapetit. Oli taidetta, kultaa ja pehmeitä puupintoja. Kävelimme kirkkoa ympäröivän muurin päällä ja kuuntelimme kyyhkysten kujertelua. Muuri on kopio Vatikaanissa sijaitsevasta muurista, kiveä kiven päällä, ehkä puolitoista metriä leveä. Oli rauhoittavaa katsella ajan elävöittäviä kattotiiliä ja kuvitella elämää muutama sata vuotta sitten. Jokaisen perheen toinen tytär oli "luostarin oma" ja luostareissa oli sama sääntö silloin ja nyt, kerran sisään astuttua ei ollut paluuta takaisin. Elämä suljettujen porttien sisällä, omanlainen, omalakinen maailmansa. Elämä, jota voi vain kuvitella.

Nyt olen lähdössä katsomaan jazz-tanssia kaupunginteatteriin. Odotan jännityksellä, mitä tuleman pitää. Sain melkein viimeisen paikan, näytös taitaa olla loppuunmyyty. Huomenna lähden iltapäivällä kohti Tupizaa, missä vietän joulun. Ja pahoittelluni, jostain syystä en pysty nyt muokkaamaan tekstiä, bloggeri ei ole ollenkaan yhteistyöhaluinen. Taitaa olla jo ihan joulufiiliksissä.

Kun maa poltti jalkojen alla ja pilvet hipoivat paalakea

La Paz oli hengastyttava kaupunki. Kaupunki on laaksossa, mutta 3660 metrissa, laakson rinteet on rakennettu tayteen taloja ja horisontissa haamottavat vuoret. (pahoitteluni, en loyda tasta koneelta pisteita aakkosten paalle) Korkeudesta, kiipeilevista kaduista ja huonosta ilman laadusta johtuen tunsin oloni aika vasyneeksi. Kiertelin raukeana katuja, ihmettelin "Noitamarkkinoiden" tarjontaa - taalla on mahdollista loytaa mm. yrtteja joka lahtoon, Pachamamalle uhrattavia makeisten nakoisia muovipaloja, "kuivattuja" alpakan paita, muistoesineita eri jumalista ja tietenkin variaatio erilaisia koka-tuotteita.

Kavin valtion taidemuseossa ja nykytaiteen museossa. Valtion taidemuseo esitteli lahinna Perun virreinaton ajan taidetta, jossa esiintyivat renesanssin, barokin ja uusklassismin aikakaudet: tyot, jotka kasittelivat kirkon ja paikallisten uskomusten ja jumalien vuoropuhelua, jotka pohtivat moraalia liittyen kaannytystyohon ja pakanuuteen. Lahempana nykypaivaa nakyi pohdinta alkuperaisvaeston roolista osana kansallista identiteettia. Vaihtuvissa nayttelyissa oli bolivialaisen taiteilijan Oscar Pantojan retrospektiivi, esitellen taiteilijan toita vuosien varrelta. Pantoja on yksi tunnetuimmista bolivialaisista kuvataiteilijoista. Nykytaiteen museosta mieleen jai Eusebio Choquen tyot unohdetuista maanviljelijoista, ihmisista joita pukivat ponchot, mutta joilta puuttuivat kasvot. Molemmat rakennukset olivat upeita ja historiallisia. Taynna pylvaita, korkeita huoneita ja joissain osin ilmetta kohensi korkea lasikatto.

Toisena La Pazin paivana lahdin Tiwuanakoon, joka vie vierailijansa aikamatkalle pre-inka/ajalle 1500 eKr. - 1200 jKr. Historiallisessa seremoniapaikassa asui parhaillaan 20 000 ihmista, jotka palvoivat aurinkoa, kuuta, puumia, laamoja jne. mutta erityinen merkitys oli auringolla. Yha tana paivana ayumarat keraantyvat 21.6. Tiwuanakoon tuntemaan auringon energian jalkojensa alla ja toivomaan sen loputonta, ehtymatonta virtaa. Suurin osa alueen rakenteista on ajalta 300 - 700 jKr. Keramiikka-esineet ovat yksi parhaiten sailyneista. Ja niissa toistuivat kolme varia - punainen, valkoinen ja musta, jotka symboloivat pyhaa kolminaisuutta: taivasta, maata ja maanalaista maailmaa, jotka muodostavat tiwuanakojen, nykyisten ayumarojen maailmojen ulottuvuudet. Ohitin myos auringon, kuun ja puuman portit. Ohitin hallitsijoiden, pappien ja viisaiden miesten patsaat. He muodostivat yhteison ylaluokan, jonka status ei ollut periytyvaa vaan ylaluokkaiset valittiin lapsista, joiden kallo sittemmin muokattiin pitkulaiseksi. Tiwuanakot olivat yksiavioisia ja tavoitteena oli, etta perheeseen syntyi viisi lasta, viiden vuoden valein. Syntyvyytta saannosteltiin nokkosuutteella (!).




Samojen tiwuanakojen tai ayumarojen jaljilla jatkoin keskiviikkona, kun vierailin Isla del Solilla, Titicaca-jarvella. Saari on auringon syntymapaikka, auringon saari, ja sen kylla tunsi poltteena iholla ja saihkeena silmissa. Kavelin polkuja, joita on kavelty tuhansia vuosia. Katselin uskomattomia maisemia, korkealle kohoavia vuoria ja ihmettelin, miten pilvet tuntuivat pian koskettavan paalakea. Kaukana merenpinnasta ilma ohenee, ja sen myos tunsimme, kun teimme parin tunnin vaelluksen saaren pohjoisosasta etelaan. Onneksi matkaseurueesta loytyi kokalehtia pureskeltavaksi, tuntui, etta niista oikeasti oli hyotya.






Olin kaksi yota Titicaca-jarven rannalla, Copacabanassa. Mukava, rauhallinen pikkukyla. Torstaina lahdin tanne pieneen vihreaan paratiisiin, Coroicoon. Tama on niin kutsuttua Yungas-aluetta. Kaunista vihreaa, vehreaa. Taalla Andit tavoittavat Amazonin, ja ilma on todella kostean lammin. Olen vain tuijotellut vuoria parvekkeelta pari paivaa ja ihmetellyt lintujen ja perhosten elamaa, ja loytanyt chilelaisesta kirjailijasta Jose Donososta uuden ystavani. Huomenna lahden kohti Cochabambaa, mista toivon Soadin lisaksi loytavani paremman nettiyhteyden.

Suloisen makea Sucre

Terveisiä Bolivian suklaakaupunki Sucresta! Ja tekstiilikaupungista, mitä taidetta! Olen aivan myyty! Kävin torstaina sucrelaisessa käsityömuseossa, jota ylläpitää paikallinen antropologiseura ASUR. Järjestö toimii Chol-Cholin tapaan voittoatuottamattomana reilunkaupan välittäjätahona käsityöläisten ja markkinoiden välillä ja sen parissa tehdään myös kiitettävästi antropologista tutkimusta. ASUR toimii eteläisessä Boliviassa, ja tekee yhteistyötä paikallisten alkuperäisväestöjen kanssa, erityisesti Jalq'a ja Tarabuco -yhteisöissä.

postikorttikuva

Kankaissa on yhteisöjen muisti: ne pitävät yllä jopa 500 - 1000 vuotta vanhoja perinteitä. Kankaat ovat täynnä symboleita, jotka liittyvät arjen rutiineihin, eri elämänvaiheisiin, sosiaalisiin tilanteisiin. Symbolit aktualisoituvat yhteisön ylläpitämissä rituaaleissa ja ovat ymmärrettävissä kulttuurisessa kontekstissa. Kankaiden kuviot vaihtelevat, ja jokainen työ on uniikki kokonaisuutensa. Kutoja kutoo kangaspuilla todellisuutensa, toistaa kulttuurisia traditioita, leikkii banaalin ja profaanin välimaastossa: "kudomme kaiken mitä näemme, minkä tunnemme". Kankaista voi löytää erilaisia eläimiä - lintuja, joilla on neljä päätä, neljä jalkaa; leijonia, hevosia. Joissain kankaissa ihmisiä on vähän ja maailmaa hallitsee eläinten valtakunta. Vapaat, kauniit, yllättävät eläimet. Pyhä, kaoottinen, yliluonnollinen maailma, joka on vapaa todellisuuden laeista. Kankaisiin voi kutoa myös kalenterin; upottaa kuvia karnevaaleista, sadonkorjuusta, häistä, sateettomasta vuodenajasta, kevätkylvöstä.

postikorttikuvia

Näyttelyssä esiteltiin myös kankaissa ja niiden symboleissa tapahtuneita muutoksia. Jokainen aikakausi on jättänyt oman jälkensä, muutokset elävät kulttuurisen muutoksen rinnalla. Perinteiden ohella yhtä lailla ympäröivä todellisuus, tämä tässä ja nyt on mahdollista kuvioida kankaalle, johon se jättää muistijälkensä ja on siitä edelleen tulkittavissa. Vaikka käsityöt ovat olleet usein naisten vastuulla, on ulkoapäin tullut kiinnostus herättänyt myös miesten mielenkiinnon ja oppimishalun käsityökulttuuria kohtaan. ASUR on vuodesta 1994 järjestänyt työpajoja myös miehille, ja näyttelyssä oli joitain miesten tekemiä töitä esillä sisältäen värikkäitä eläinkuvioita, absurdeja hahmotelmia. Museon terassilla sai seurata käsityöläisiä itse työnsä ääressä. Uskomaton työ ja taidonnäyte. Vaatii notkeita sormia ja keskittymiskykyä - erityisesti kun museovieraita pyörii ympärillä. Juttelin perjantaina miehen kanssa, joka oli ollut ennen ASUR-järjestössä töissä, ja hän kritisoi sen toimintaa siitä, ettei järjestö maksa todellakaan reilua hintaa kaiket päivät "näytillä oleville" kutojille. Työ vaatii äärimmäistä tarkkuutta ja keskittymiskykyä, ja tästä toiminnasta jäi suuhun mieto esineellistämisen maku.

Näyttelykokonaisuuteen oli yhdistetty etnomusikologiaa käsittelevä osuus, jossa pohdittiin musiikin merkitystä yhteisössä, ja kuinka siihen liittyvät tanssi ja eri rituaalit, asusteet. Musiikki mm. määrittää ja pitää järjestyksessä kalenterivuotta. Se vie aikaa eteenpäin. Jokaiseen vuodenaikaan liittyy oma tyylilajinsa ja soittimensa. Lisäksi musiikki kategorisoi, erottaa feminiinisyyden ja maskuliinisuuden: naiset laulavat matalalta, miehet soittavat instrumentteja (esim. kitarantapainen charango) ja "viheltävät". Yhdessä sävelet, kankaat, tanssi ja asusteet tuovat yhteisöön esteettisyyttä, sekä toimivat identiteetinrakentajana ja pyhien tilojen rajaajana. Soitto, tanssi ja laulu muodostavat tavan elää ja ajatella.

Katedraali

Perjantaina vierailin talossa, jossa syntyi itsenäinen Bolivia. Kiersin paikan opiskelijaryhmän kanssa, näin kultaa ja kimallusta, palan valkoista paperia, jossa sievällä kaunokirjoituksella julistettiin maa itsenäiseksi. Näin Simon Bolivarin valtaisan puisen pään, potretteja Bolivian presidenteistä (joista muuten 20 prosenttia on kuollut väkivaltaisesti), itsenäistymisen ajan maalauksia, esineitä, pyhäinjäännöksiä. Ulkoapäin talo ei erityisesti erottunut Sucren muista vaaleapintaisista rakennuksista. Koloniaalinen aika näkyy täällä selvästi. On kirkkoja, luostareita ja mahtava katedraali. Sucresta on itsenäisen Bolivian symbolinen sydän, täällä tuomioita julistaa korkein oikeus ja kansalaisia sivistää muutama yliopisto. Kaupunkia ei myöskään turhaa kehuta maan kauneimmaksi.

Casa de Independencian sisäpihaa

Sucresta löytyy myös maan keskuspankin sponsoroima antropologia/ folklore museo, joka pitää sisällään valokuvaaja Pierre Vallombreusen näyttelyn maailman eri puolilla asuvista alkuperäisväestöistä ja niiden kohtaamasta syrjinnästä ja väkivaltaisuuksista. Kuvat oli karua katseltavaa ihmiskohtaloista, jotka asuvat eri kansallisvaltioiden sisällä, mutta eivät mahdu kansallisvaltion muottiin, eivät ole sen tunnustettu osa. Valokuvaaja tuo esille näiden "näkymättömien" ihmisten humaanin puolen ja sen todellisuuden, jonka he elinympäristössään kohtaavat. Kuvat ja kuvista ulospyrkivät silmät kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, ja haluaisivat varmasti kertoa paljon enemmän. Valokuvaaja viittasi myös alkuperäisväestöjen eksotisointiin, kysymyksiin, joihin itse törmäsin myös mapuchejen kanssa työskennellessäni. Millaisia romanttisia päiväunia haluamme tarjota länsimaiselle yleisölle? Millä oikeudella kaupallistamme kulttuurisen, sen todellisuuden, missä ihmiset elävät? Kuka ruletissa viime kädessä hyötyy?

Museossa oli lisäksi hieno näyttely maskeista, joita Bolivian lukuisat kansanryhmät käyttävät eri (uskonnollisissa) rituaaleissa, juhlissa, karnevaaleissa. Maskin kautta on mahdollista leikkiä todellisen ja epätodellisen rajapinnoilla, lähestyä jumalia ja luonnonvoimia. Niiden kautta on mahdollista astua sisään maagiseen, luovaan, metaforiseen, absurdiin maailmaan. Johonkin, mitä ei tarvitse selittää, tai käsitteellisesti ymmärtää. Näyttelyteksti kehotti huomaamaan ja olemaan ylpeitä tästä kulttuuriperinnöstä, joka antaa mahdollisuuden nauraa, itkeä, olla osa yhteisöä ja samalla rikkoa ihmisiä erottavat ja syrjivät luokka/ heimo/ kansallisuusrajat. Maskit ovat nykyisin maaseudun lisäksi yhtälailla osa urbaania kulttuuria, ja Carneval de Oruro on maa(ilma)n kuulu.

Näiden maskien innoittamana kävin illalla katsomassa bolivialaisia kansantansseja. Olihan se täysin turisteille suunnattu, mutta mielenkiintoinen. Esityksessä esiteltiin eri puolelta Boliviaa tulevia tansseja ja niihin liittyviä perinteitä. Se on niin upeaa, että nämä perinteet todella elävät yhä. Maa on kulttuurisesti niin rikas! Jokaisen antropologin paratiisi, voisin kuvitella. Kun näkisi tanssit vielä oikeassa kontekstissa (huokaus), ehkä joku päivä, ehkä...

Tässä lopuksi vielä muutama kuva Sucresta - kiipesin ylös näköalapaikalle, marhasin katuja, hiljennyin kirkossa ja lauantai-iltana hyppäsin La Pazin bussiin ja täällä nyt ollaan, 3660 metrissä. Yöbussi ylitti odotukseni, sain matkustaa melkein vaakatasossa ja bussi oli lämmin! Huomenna lähden katsomaan inkaraunioita ja tiistaina suuntaan kulkuni Titicaca-järvelle. Hassua, että kohta on jo joulu. Ei sitä täällä niin vain pääse tunnelmaan. Joulukrääsääkin on ollut kaduilla ilahduttavan vähän.

Matkalla Valparaisosta Sucreen

Heräsin vähän pilviseen aamuun Sucressa. Täällä on sadekausi, mutta ilma on ihanan lempeä ja eilen aurinko porotti lähes pilvettömältä taivaalta. Ihana, kaunis kaupunki. Ja niin rauhallinen. Olen nyt ollut kaksi yötä täällä, ensimmäisen yön vietin ihan järkyttävässä 3 euron hostellissa, ja nyt nautin 5 euron luksuksesta, vaikka huoneen seinät onkin vähän homeessa. Mutta toi on nyt reissaajien hostelli ja on aina kiva tavata ihmisiä ympäri maailmaa ja vaihtaa kokemuksia ja ajatuksia. Keskustelut alkavat usein "hei, mistä tulet, minne menet, kauanko olet ollut täällä".

Eilen onnistuin loistavasti deletoimaan lähes 150 viime päivinä otettua kuvaa (!!!) Menin sisään johonkin ihmeelliseen kuvaohjelmaan ja jostain syystä latasin kuvani sinne, ja kun sitten halusin deletoida kuvani ohjelmasta niin onnistuin poistamaan ne saman tien kamerani muistikortilta. Aaargh! Ja tietenkin sinne meni kaikki surrealistiset suola-aavikkokuvat, kuvat flamingoista, laguuneista, geysireistä. Onneksi päiväkirjan sivuille jäi muutaman matkalaisen yhteystiedot, yritän saada vielä joitain kuvia muistoksi.

Yleisesti ottaen aika on lentänyt ja minä sen mukana. Vietin Valparaisossa vielä puolitoista päivää. Nautin kaupungin väreistä ja merestä. Väistelin tuulta, joka puhalsi kapeita katuja pitkin kuljettaen hiekkaa mukanaan. Nousin antiikkisella hissillä ylös kukkuloille, katsoin kuinka laivat saapuivat värikkäiden konttien ja korkeiden nostokurkien täyttämään satamaan. Ja Chilessä kun ollaan, ihastelin seinämaalauksia, joille oli perustettu ihan oma ulkoilmamuseo. Tiistaina vierailin naapurikaupungissa, Viña del Mar'ssa. Ranta, palmut ja bulevardit. Tunnustelin kuinka kuumaa oli hiekka varpaiden alla, miltä näytti putsattu rantabulevardi ja huojuvat palmut, sekä tietenkin vaaleana hohtava kasino, joka löytyy jokaisesta chileläisestä kaupungista. Loputtomien unelmien, toiveiden, tappioiden keidas.

Tiistaina jätin hyvästit Valparaisolle ja jatkoin matkaa Santiagon kautta La Serenaan, ja sieltä aamun ensi tunneilla koti Pisco Elquiä. Bussimatkat ovat menneet täällä ihmeen kivuttomasti, vaikka olen matkustanut jo tuhansia kilometrejä. Olin taas nenä kiinni ikkunassa, silmät maisemia ahmien. Piscoon ajaessamme hiljennyin katsomaan kuinka aurinko nousi tummien vuorten takaa terävöittäen ääriviivat ja lopulta pehmentäen ne vaalealla valollaan. Ihanat, mahtavat vuoret. Pisco oli uinuva, haaveileva kylä. Paikka, jossa aika on pysähtynyt, hiljentynyt auringon polttamiin päiviin ja öihin, jolloin sitä ympäröi taivaan korkea tähtikatto. Ensimmäistä kertaa elämässäni näin, kuinka kuu nousi vuorten takaa valaisemaan sysimustaa yötä. Pisco on tunnettu kosmisista energioistaan, siellä on tehty ufo-havaintoja ja metsästetty tähdenlentoja. Ja Piscon laaksoissa kypsyvät rypäleet, joista valmistetaan janoisille chileläisille perinteistä juomaa piscoa, mitäs muuta.

Tutustuin reissussa bolivialaiseen Soadiin. Soad oli ollut Santiagossa viime vuoden opiskelemassa ja oli tullut Piscoon nauttimaan lomapäivistään. Kävimme yhdessä kahlaamassa joessa, etsimme paikallisten lounaspaikan, missä sai mahan täyteen parilla eurolla ja vierailimme lähikylässä, missä chileläinen Nobel-palkittu kirjailija/runoilija Gabriela Mistral on syntynyt, kasvanut, käynyt koulua, opettanut. Kylä on kirjailijafanien pyhiinvaelluspaikka, ja kirjailijan mukaan on nimetty myös kulttuuritalo, mistä löytyi kirjasto, nettipäätteitä ja kutomo, jossa paikalliset naiset paukuttivat kangaspuitaan. Hostellimme oli hyvä ja rauhallinen. Muistan kuinka luin kirjaa riippukeinussa, katsoin kuinka aurinko laski hiljalleen sinisinä hehkuvien vuorten taa ja täytin vatsani aprikooseilla, joita oli tippunut ympärillä olevista puista. Ja yöllä nukuin syvää ja rauhallista unta.

Keskiviikkona lähdettiin kohti La Serenaa. Vietin vielä muutaman tunnin Soadin kanssa ja bussiasemalla tapasin Siinan ja Janin, sattumalta! Lähdettiin yhdessä kohti San Pedro de Atacamaa. Bussi lähti jo neljältä iltapäivällä, joten harrastin taas maisemamatkailua. Autiomaa, tuuli ja aurinko - miten ne ovatkaan muovanneet maan pintaa; poimuja, halkeamia, katkelmia. Silmien kantamattomiin eroosion kuluttamaa maata. Päivien armoton paahde, viileät elottomat yöt. Vastakohta, joka täällä konkretisoituu, tekee ympäristöstä ja olosuhteista karun kauniit.

Mutta, mutta. Yöbusseissa on myös omat riskinsä. Siinalta ja Janilta varastettiin nimittäin reppu, jossa oli mm. pariskunnan passit, rahaa, videokamera ja luottokortti. Bussi pysähtelee yölläkin kesken matkan ja joku pitkäkyntinen oli ottanut mukaansa myös jotain hänelle kuulumatonta. Vaikka busseissa kerätään ylös matkustajien henkilötiedot on roistoja silti mahdotonta jäljittää - jos ei pysty sanomaan ihan varmasti missä ja miltä paikalta ei toivottu matkalainen oli hypännyt kyydistä pois. Yleisesti bussit ovat Chilessä hyviä ja hyvin turvallisia. Arvotavarat on vain köytettävä kroppaan kiinni. Henkilökunta ei voinut kuin pahoitella tapahtunutta, eikä varkaiden kohteena ole vain gringot vaan ihan yhtä lailla chileläisten tavarat tekevät kauppansa: samaisessa bussissa katosi myös parin chileläisen omaisuutta. Kaikesta tapahtuneesta jää jäljelle pettynyt ja inhottava olo. Vietettiin päivä kuitenkin yhdessä San Pedrossa, joka on turistirysä, ja keidas keskellä aavikkoa. Tehtiin retki Valle de la Luna'an "Kuulaaksoon" sekä Valle de la Muerte'en "Kuolemanlaaksoon". Ympärillä oli hiekkaa, suolaa ja erämaata. Päivän kääntyessä iltaan kuuntelimme, kuinka suolakiteet poksahtelivat vuoren seinämissä, tunsimme, miltä tuntui aavikon armoton tuuli ja ihastelimme eroosion muovaamia pinnanmuotoja. Lopulta hiekan kylvettäminä ihastelimme sadan muun silmäparin kanssa auringonlaskua laaksojen taa...

Perjantaina hyvästelin suomiystävät, jotka joutuivat palaamaan Santiagoon hakemaan uudet passit. Itse suuntasin nokkani kohti Boliviaa suola-aavikkoseurueen kanssa. Matka tosin meinasi pysähtyä rajalle, kun minulla ei ollut chileläistä henkilöllisyystodistusta, vaikka olin viisumilla maassa. Sen kortin hankkiminen jäi aikoinaan puolitiehen, kun ajattelin, etten sitä kuitenkaan enää tarvitse ja siihen olisi vain kulunut turhaa aikaa, rahaa ja paperityötä. Kirkkain silmin tunnustin asian rajavirkailijalle ja vaikka hän ensin totesikin, että nyt lähdet kyllä vankilaan kanssani, sain kuin sainkin leiman passiini. Muutama ylimääräinen sydämenlyönti, helpotuksen huokaisu ja yli rajan.

Ja - ihana tavata sinut, Boliviaaa!!! Sinun suola-aavikkosi (12106 m2), laguunisi, flamingot ja kuumat lähteet. Meillä oli upea reissu, mahtava porukka; neljä aussia, kaksi madridilaista, brittipariskunta, irkkupariskunta, saksalainen Lars ja minä. Pakkauduttiin kahteen jeeppiin, nukuttiin hostelleissa keskellä aavikkoa. Ruoka oli hyvää, oppaat erinomaisia. Nyt en voi kuin kaivata ja harmitella kuvia, jotka hävisivät bittiavaruuteen!!! Maisemat kun olivat jälleen taas jotain niin uskomatonta. Näin neljä eri laguunia, laavaa pulppuavia geysirejä, pulahdin +35'c kuumaan lähteeseen ja ihastelin flamingoja, jotka syövät levää laguuneista, astelevat varovasti paikasta toiseen ja levittävät kauniit, vaaleanpunaiset siipensä tarpeen tullen. Upein ja henkeä salpaavin oli 4278 metriä meren pinnan yläpuolella komeileva Laguna Colorada, missä vierailimme lauantai-aamuna. Vesi hohti punertavana ja tyynenä heijastaen flamingot pinnastaan. Mineraalit ovat värjänneet maan uskomattomalla pastellipaletilla. Punainen väri tulee levästä, planktonista ja reunoilla oleva valkea sodiumista, magnesiumista, "boraxista". Ja flamingojen vierellä oli lempeitä laamoja laiduntamassa. Ihmeellistä miten nämä eläimet elävät täällä lähes 5000 metrin korkeudessa, flamingot jäisissä vesissä, laamat kuivilla aroilla kuljeksien.

Saavuttaessa suola-aavikolle, kohtasin kuivan, suolaisen maan, sinisen taivaan, horisontissa häämöttävät vuoret, jotka ikään kuin leijailivat ilmassa, näyttivät akvarellimaalauksilta - toiset piirtyivät himmeämpinä, toiset voimakkaampina. Olin kuin satukirjassa, Dalin epätodellisessa unimaailmassa. Vain vitivalkoinen maa, kirkkaansininen taivas ja minä. Oltiin myös aika hullun korkealla, kaukana merenpinnasta. Ensimmäisenä yönä nukuttiin 4400 metrissä, toisena yönä laskeuduttiin noin 3000 metriin. Osalla porukasta oli univaikeuksia, ja itse olin hauskuuttanut seuralaisia puhumalla unissani, espanjaksi muuten. Nähtiin matkan varrella myös vicuñoita, jotka ovat laaman tapaisia, mutta paljon sirompia ja nätimpiä; aavikkokettu, peltopyy tai riekko (perdiz en español) ja kolibri, joka rakensi pesäänsä "kuivuneissa koralleissa" kaktussaarella, keskellä suola-aavikkoa.

Maanantaina saavuimme siis Uyniin, Boliviaan. Jäin yöksi kaupunkiin, kun yöbussit Sucreen olivat jo täynnä ja jatkoin matkaa tiistai-aamuna. Ja täällä nyt ollaan. Eilen vietin päivän tekemättä mitään, pakko hieman hengähtää, että jaksaa taas. Tänään kierrän joitan museoita. Boliviassa 70 prosenttia asukkaista on alkuperäisväestöä - kaduilla näkee naisia ja miehiä hyvin perinteisiin asuihin pukeutuneina. Käsitöitä myydään joka kulmassa. Ja mitä vielä - Evo Morales voitti sunnuntaina vaalit. Ja ihmiset vaikuttavat tyytyväisiltä tulokseen, paitsi Santa Cruzin alueella, missä on valta ja raha. Missä on öljy, mikäs muu.

En vacaciones

Viimeisin päivitys 5. marraskuuta. Voi ei! Viimeinen kuukausi töissä meni hektisesti ja kannettavani teki varaslähdön lomalle aikapäiviä sitten. Nyt en tiedä mistä aloittaa, mitä kertoa. Muuta kuin, että nyt on loma, nyt on aikaa. Yritän reflektoida tapahtunutta ja katsoa taaksepäin. Kertoa mitä koin, mitä näin - miten ikinä kaiken muistankaan.

Nyt olen Valparaisossa. Täällä on lämpö, valo ja meri. Kaunista, uniikkia rakennustaidetta. Valparaiso on Unescon maailmanperintökohde. Pastellinsävyiset talot kiipeävät vuorenrinteitä pitkin, kapeat kadut mutkittelevat niiden välissä ja horisontissa kimmeltää meri. Saavuin tänne tänään Santiagosta, missä vietin kaksi ensimmäistä lomayötä. Tänään olen kävellyt jalat kipeiksi, mäkiä ylös ja alas, ja ihmetellyt kaupungin muotoa ja tunnelmaa.



Kävin Pablo Nerudan talossa La Sebastianassa. Tämä oli nyt kolmas Nerudan talo, jossa vierailin, ja ehkä vaatimattomin ("vaatimattomin"). Näköala eri kerroksista oli aivan uskomaton - meri, meri, meri(!) Talo oli täynnä värejä, kapeita portaikkoja ja yksityiskohtia. Nerudan diplomaattiura ja keräilyharrastus ei jää epäselväksi - talot ovat täynnä ympäri maailmaa tulleita esineitä ja näiden kertomia tarinoita. Erityisesti Isla Negralla, missä vierailimme eilen, löytyy kokoelmaa simpukoista, hyönteisistä, lasista, keramiikasta, kristallista, laivapienoismalleista, maskeista, musiikki-instrumenteista (jne.jne.jne) - mukana myös suomalainen "miniatyyri" kantele.



Tyyni valtameri tekee vaikutuksen. Isla Negralla vaahtopäät tyrskysivät rantatörmäisiin, vesi virtasi valtavalla voimalla. Meri on kylmä, voimakas, alistava. En voi tuntea kuin kunnioitusta sen loputonta massaa kohtaan. Ehkä se myös lisää tunnetta siitä, että täällä on todella maailman laidalla ja ympärillä on vain jotain ääretöntä, loputonta. Fin del mundo. Chileläiset kuvaavat usein maataan saarena, joka on elänyt eristyksissä muusta maailmasta. Välillä mietin, miten kuvailla tätä mentaliteettia, enkä oikein vieläkään löydä sanoja. Machismo elää yhä voimakkaana, diktatuurin ajasta ei puhuta, mapucheja ei tunnusteta. Mitä on nykypäivän chileläisyys, mistä ihmiset rakentavat identiteettinsä - palasista, yksilöinä, kuka mistäkin. Eräs ystäväni täällä kommentoi, että ei chileläisillä ole identiteettiä - he vertaavat itseään muihin, kärsivät alemmuuskompleksista, eivät näe sitä rikkautta, kauneutta ja moninaisuutta, mikä heillä on ympärillään vaan näkevät sen, mitä heillä ei ole. Tietty yhtenäisyyden puute johtuu varmasti paljon myös siitä, että kansakunta on niin jakautunut rikkaisiin ja köyhiin. Pieni vähemmistö omistaa paljon ja on hyvin varakasta, enemmistö on köyhää tai keskiluokkaista, joilta puuttuu kuitenkin mahdollisuudet edetä elämässä. Maa on kallis, palkat ovat matalat. Tulonjako on olematon. Chile on myös yksityistämisen luvattu maa.



Ja muuten, Santiago näytti jotenkin uudet kasvot. Ehkä suurin vaikutus oli lämmöllä. Olin niin kaivannut sitä. Kuinka nyt kylmän sijasta lämpö tuntui luissa ja ytimissä. Enää ei tarvitse olla olkapäät korvissa, koko kroppa jännittyneenä kylmästä. Tuntuu, että Temuco jäi vielä odottamaan kevättään, vaikka luonto jakoi kanssamme kukkameren ja vihreän eri sävyt. Mutta myös sateen, ja nyt ymmärrän Nerudaa, kuinka hän kuvaa etelän sateita, Araucanian metsiä. Tämä maa pitää sisällään niin paljon, kaikki ilmastot, autiomaasta jäätikköön. Mutta nyt, ympärillä välimerellinen lämpö. Hay que disfrutar.