Suloisen makea Sucre

Terveisiä Bolivian suklaakaupunki Sucresta! Ja tekstiilikaupungista, mitä taidetta! Olen aivan myyty! Kävin torstaina sucrelaisessa käsityömuseossa, jota ylläpitää paikallinen antropologiseura ASUR. Järjestö toimii Chol-Cholin tapaan voittoatuottamattomana reilunkaupan välittäjätahona käsityöläisten ja markkinoiden välillä ja sen parissa tehdään myös kiitettävästi antropologista tutkimusta. ASUR toimii eteläisessä Boliviassa, ja tekee yhteistyötä paikallisten alkuperäisväestöjen kanssa, erityisesti Jalq'a ja Tarabuco -yhteisöissä.

postikorttikuva

Kankaissa on yhteisöjen muisti: ne pitävät yllä jopa 500 - 1000 vuotta vanhoja perinteitä. Kankaat ovat täynnä symboleita, jotka liittyvät arjen rutiineihin, eri elämänvaiheisiin, sosiaalisiin tilanteisiin. Symbolit aktualisoituvat yhteisön ylläpitämissä rituaaleissa ja ovat ymmärrettävissä kulttuurisessa kontekstissa. Kankaiden kuviot vaihtelevat, ja jokainen työ on uniikki kokonaisuutensa. Kutoja kutoo kangaspuilla todellisuutensa, toistaa kulttuurisia traditioita, leikkii banaalin ja profaanin välimaastossa: "kudomme kaiken mitä näemme, minkä tunnemme". Kankaista voi löytää erilaisia eläimiä - lintuja, joilla on neljä päätä, neljä jalkaa; leijonia, hevosia. Joissain kankaissa ihmisiä on vähän ja maailmaa hallitsee eläinten valtakunta. Vapaat, kauniit, yllättävät eläimet. Pyhä, kaoottinen, yliluonnollinen maailma, joka on vapaa todellisuuden laeista. Kankaisiin voi kutoa myös kalenterin; upottaa kuvia karnevaaleista, sadonkorjuusta, häistä, sateettomasta vuodenajasta, kevätkylvöstä.

postikorttikuvia

Näyttelyssä esiteltiin myös kankaissa ja niiden symboleissa tapahtuneita muutoksia. Jokainen aikakausi on jättänyt oman jälkensä, muutokset elävät kulttuurisen muutoksen rinnalla. Perinteiden ohella yhtä lailla ympäröivä todellisuus, tämä tässä ja nyt on mahdollista kuvioida kankaalle, johon se jättää muistijälkensä ja on siitä edelleen tulkittavissa. Vaikka käsityöt ovat olleet usein naisten vastuulla, on ulkoapäin tullut kiinnostus herättänyt myös miesten mielenkiinnon ja oppimishalun käsityökulttuuria kohtaan. ASUR on vuodesta 1994 järjestänyt työpajoja myös miehille, ja näyttelyssä oli joitain miesten tekemiä töitä esillä sisältäen värikkäitä eläinkuvioita, absurdeja hahmotelmia. Museon terassilla sai seurata käsityöläisiä itse työnsä ääressä. Uskomaton työ ja taidonnäyte. Vaatii notkeita sormia ja keskittymiskykyä - erityisesti kun museovieraita pyörii ympärillä. Juttelin perjantaina miehen kanssa, joka oli ollut ennen ASUR-järjestössä töissä, ja hän kritisoi sen toimintaa siitä, ettei järjestö maksa todellakaan reilua hintaa kaiket päivät "näytillä oleville" kutojille. Työ vaatii äärimmäistä tarkkuutta ja keskittymiskykyä, ja tästä toiminnasta jäi suuhun mieto esineellistämisen maku.

Näyttelykokonaisuuteen oli yhdistetty etnomusikologiaa käsittelevä osuus, jossa pohdittiin musiikin merkitystä yhteisössä, ja kuinka siihen liittyvät tanssi ja eri rituaalit, asusteet. Musiikki mm. määrittää ja pitää järjestyksessä kalenterivuotta. Se vie aikaa eteenpäin. Jokaiseen vuodenaikaan liittyy oma tyylilajinsa ja soittimensa. Lisäksi musiikki kategorisoi, erottaa feminiinisyyden ja maskuliinisuuden: naiset laulavat matalalta, miehet soittavat instrumentteja (esim. kitarantapainen charango) ja "viheltävät". Yhdessä sävelet, kankaat, tanssi ja asusteet tuovat yhteisöön esteettisyyttä, sekä toimivat identiteetinrakentajana ja pyhien tilojen rajaajana. Soitto, tanssi ja laulu muodostavat tavan elää ja ajatella.

Katedraali

Perjantaina vierailin talossa, jossa syntyi itsenäinen Bolivia. Kiersin paikan opiskelijaryhmän kanssa, näin kultaa ja kimallusta, palan valkoista paperia, jossa sievällä kaunokirjoituksella julistettiin maa itsenäiseksi. Näin Simon Bolivarin valtaisan puisen pään, potretteja Bolivian presidenteistä (joista muuten 20 prosenttia on kuollut väkivaltaisesti), itsenäistymisen ajan maalauksia, esineitä, pyhäinjäännöksiä. Ulkoapäin talo ei erityisesti erottunut Sucren muista vaaleapintaisista rakennuksista. Koloniaalinen aika näkyy täällä selvästi. On kirkkoja, luostareita ja mahtava katedraali. Sucresta on itsenäisen Bolivian symbolinen sydän, täällä tuomioita julistaa korkein oikeus ja kansalaisia sivistää muutama yliopisto. Kaupunkia ei myöskään turhaa kehuta maan kauneimmaksi.

Casa de Independencian sisäpihaa

Sucresta löytyy myös maan keskuspankin sponsoroima antropologia/ folklore museo, joka pitää sisällään valokuvaaja Pierre Vallombreusen näyttelyn maailman eri puolilla asuvista alkuperäisväestöistä ja niiden kohtaamasta syrjinnästä ja väkivaltaisuuksista. Kuvat oli karua katseltavaa ihmiskohtaloista, jotka asuvat eri kansallisvaltioiden sisällä, mutta eivät mahdu kansallisvaltion muottiin, eivät ole sen tunnustettu osa. Valokuvaaja tuo esille näiden "näkymättömien" ihmisten humaanin puolen ja sen todellisuuden, jonka he elinympäristössään kohtaavat. Kuvat ja kuvista ulospyrkivät silmät kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, ja haluaisivat varmasti kertoa paljon enemmän. Valokuvaaja viittasi myös alkuperäisväestöjen eksotisointiin, kysymyksiin, joihin itse törmäsin myös mapuchejen kanssa työskennellessäni. Millaisia romanttisia päiväunia haluamme tarjota länsimaiselle yleisölle? Millä oikeudella kaupallistamme kulttuurisen, sen todellisuuden, missä ihmiset elävät? Kuka ruletissa viime kädessä hyötyy?

Museossa oli lisäksi hieno näyttely maskeista, joita Bolivian lukuisat kansanryhmät käyttävät eri (uskonnollisissa) rituaaleissa, juhlissa, karnevaaleissa. Maskin kautta on mahdollista leikkiä todellisen ja epätodellisen rajapinnoilla, lähestyä jumalia ja luonnonvoimia. Niiden kautta on mahdollista astua sisään maagiseen, luovaan, metaforiseen, absurdiin maailmaan. Johonkin, mitä ei tarvitse selittää, tai käsitteellisesti ymmärtää. Näyttelyteksti kehotti huomaamaan ja olemaan ylpeitä tästä kulttuuriperinnöstä, joka antaa mahdollisuuden nauraa, itkeä, olla osa yhteisöä ja samalla rikkoa ihmisiä erottavat ja syrjivät luokka/ heimo/ kansallisuusrajat. Maskit ovat nykyisin maaseudun lisäksi yhtälailla osa urbaania kulttuuria, ja Carneval de Oruro on maa(ilma)n kuulu.

Näiden maskien innoittamana kävin illalla katsomassa bolivialaisia kansantansseja. Olihan se täysin turisteille suunnattu, mutta mielenkiintoinen. Esityksessä esiteltiin eri puolelta Boliviaa tulevia tansseja ja niihin liittyviä perinteitä. Se on niin upeaa, että nämä perinteet todella elävät yhä. Maa on kulttuurisesti niin rikas! Jokaisen antropologin paratiisi, voisin kuvitella. Kun näkisi tanssit vielä oikeassa kontekstissa (huokaus), ehkä joku päivä, ehkä...

Tässä lopuksi vielä muutama kuva Sucresta - kiipesin ylös näköalapaikalle, marhasin katuja, hiljennyin kirkossa ja lauantai-iltana hyppäsin La Pazin bussiin ja täällä nyt ollaan, 3660 metrissä. Yöbussi ylitti odotukseni, sain matkustaa melkein vaakatasossa ja bussi oli lämmin! Huomenna lähden katsomaan inkaraunioita ja tiistaina suuntaan kulkuni Titicaca-järvelle. Hassua, että kohta on jo joulu. Ei sitä täällä niin vain pääse tunnelmaan. Joulukrääsääkin on ollut kaduilla ilahduttavan vähän.