Arte!

Y más arte! Miten tylsää ja harmaata olisi elämä ilman taidetta? Santiagossa taide loi eloa ja valoa metroon, kaduille, gallerioihin. Kaikki näkemäni ja kokemani oli vain pintaraapaisu, mutta tarpeeksi herättämään mielenkiinnon chileläistä (nyky)taidetta ja yleensä kulttuurielämää kohtaan. Chile on siis paljon muutakin kuin Pablo Neruda ja Isabel Allende. Tai Roberto Matta. Esimerkiksi chileläiseen teatterihistoriaan kuuluu aika, jolloin jokaisella korttelilla oli oma teatterinsa. Mikä on teatterin, orkesterin ja elokuvan aika tänään? Siitä lisää myöhemmin.

MetroArte!
http://www.metrosantiago.cl/metro_arte.php






Perjantaina kävin myös kahdessa museossa, jotka olivat: Museo de Artes Visuales & Museo Chileno de Arte Precolombino. Jälkimmäinen oli hyvä katsaus Chilen historiaan - aikaan ennen conquistadoreja, aikaan conquistadorien jälkeen. Mukaan lukien viime vuosikymmenet. Näkemäni museot eivät ole mitenkään valtavia, mahdottomia kiertää muutaman tunnin aikana. Museot ovat siistejä ja moderneja. Esittelevät historiaa melko neutraalilta ja yleiseltä kannalta, menemättä yksityiskohtiin. Siis niinkin neutraalilta kannalta, kuin historiaa yleensä voidaan kirjoittaa, tai esitellä. Informaatiota kuitenkin tulee riittävästi. Niinkin riittävästi, ettei sitä pysty kerralla sulattamaan. On palattava takaisin, avattava historian kirjat. Kiinnostavana esiintyy erityisesti alkuperäisväestöjen historia, joka museoissa välittyi laajan esineistön kautta. Miten paljon niihin sisältyy symboliikkaa, jota ei vain itse näe ja ymmärrä. Jokainen esine kertoo omaa tarinaansa tapakulttuureineen. Samalla "edistyksen vuosikymmenet", 1900-luku näyttäytyvät melko samanlaisena maailmanhistoriassa. Eri ideologiat, valtataistelut, sodat ja rauhanaika, kansallisvaltion rakentaminen, teollistuminen. Ihminen on aika lailla sama huolimatta siitä millä puolella maailmaa seilaa. Historia toistaa itseään, mutta mitä siitä opimme?

Taidemuseossa oli puolestaan kolmen eri taiteilijan teoksia: Valentina Cruzin, Gerardo Pulidon ja Tomás Rivasin - näistä kaksi viimeistä muodosti yhteisnäyttelyn Flujo: La politíca del montaje, joka kertoo kahden nuoren taiteilijan tarinaa heidän vuodestaan stipendiaattina Argentiinassa. Töissä oli paljon valkoista valoa, kultaa ja niissä näkyi mielestäni hyvin nuorten taiteilijoiden prosessuaalinen suhde ammatilliseen identiteettiinsä. Osa teoksista oli maalattu suoraan museon seinille.


Suuremman vaikutuksen teki kuitenkin Valentina Cruzin näyttely Entre líneas y sombras (viivojen ja varjojen välissä). Teokset olivat upeita ja mielenkiintoisia, vaikka samalla hyvin selkeitä ja tulkittavissa olevia. Taiteilija. Tulkitsija. Näyttely oli retrospektiivi vuosilta 1963 - 2008. Diktatuurin aika: sidotut kasvot, kaatuneet ruumiit. Mielenilmauksia, vainoa, protesteja kaikkea tukahdutettua vastaan. Kuvista heijastui uhka ja pelko. Mitä tapahtuu ihmiselle, kun mihinkään ei voi luottaa, kun kaikkea tulee epäillä. Olla hiljaa, tai kärsiä ja olla hiljaa. Diktatuurin jälkeiseltä ajalta taiteilijan töissä tulee esiin arki - niin tavallinen mutta samalla niin rikas. Barcelonan kadut, ihmiset. Lisäksi, yksi näyttelyn osa käsitteli lapsuuden satuja, niihin tehtyjä kuvituksia, sovituksia.

(kuva: http://mavi.cl/)

(kuva: http://www.mavi.cl/)

Taidemuseon kaupassa oli myytävänä Francisca Rosasin muistorasioita! Muistui mieleen Socomin sosiokulttuuriset projektit, maahanmuuttajat, uniikit, ainutkertaiset tarinat. Ehkä meistä jokainen voisi joskus koota jonkun tarinan, muiston, ajatuksen. Visualisoida sen rasiaan. Antaa esineille rooli ja symboliikka, tuoda se muidenkin tulkittavaksi.

Kaduilla kulkiessani vastaan tuli Paz Carvajalin teos Scrabble, jonka idea on samaisessa pelissä. Carvajal puhuu sanoista ja sanojen tärkeydestä itseymmärryksellemme, tehdessämme todellisuudesta käsitteellistä. Mutta samalla hän tuo esille vaikeuden vangita ajatus, mitä lopulta saamme ajatukistamme kiinni? Pysymmekö niiden perässä? Eivätkö ajatukset ole aina nopeampia kuin kykymme seurata niitä? Ajatuksia ei tulisikaan vain kuvailla sanoin vaan vangita (!) ne kirjoituksen kautta.




Ja lopuksi; käsityön ystäville ehdoton paikka Santiagossa on Barrio Bellavista. Samainen "chic ja hippy" barrio, missä Pablo Nerudan talokin sijaitsee. Tämä kaupunginosa on täynnä pikkupubeja ja puoteja, joissa erityisesti nuoriso tuntui viihtyvän. Kadut olivat täynnä naurua ja päivän viimeisistä tunneista nauttivia chileñoja. Täällä näin jopa muutamia ulkomaalaisia, jotka hostellia lukuunottamatta tuntuivat olevan harvassa...

Ensikosketus Santiagoon

Saavuin Santiagoon aamulla, varhain. Aurinko säteili taivaankannella kun laskeuduimme lumipeitteisten Andien yli. Huokailin ihastuksesta; kuinka upeat, ihmeelliset vuoret! Matka sujui hyvin, lähinnä rauhallisesti nukkuen, lukien. Vierustoverinani oli argentiinalainen señora, nyt jo eläkkeellä oleva arabiankielen opettaja. Hän oli syntynyt Damaskoksessa, Syyriassa ja sittemmin muuttanut Cordobaan, Argentiinaan. Olimme perillä aikataulun mukaisesti 7:30.

Uuden tuoksut, kieli, ihmiset. Ehkä voimakkaimmin aistin valon. Olin jo unohtanut miten erilainen se on, kuinka kirkkaasti mutta samalla pehmeästi se täällä paistaa. Siristelin silmiäni, tuntui että oli jo keskipäivä vaikka kello löi vasta kahdeksaa. Lentokentältä siirryin metroasemalle bussilla. Viereeni istui tullivirkailija, joka aloitti hetken päästä kevyen rupattelun notkealla chileläisellä aksentilla. Kun ilmeni, että olen Suomesta, kääntyi puheenaihe talvisotaan ja sen eri vaiheisiin. Hämmästyttävää oli, että tämä (ehkä sotahullu) herrasmies tiesi nimen -talvisota- suomeksi, eikö vain? Sain kuitenkin hyvän opastuksen eteenpäin ja hetken hikisessä, aamuruuhkaisessa metrossa pyörittyäni löysin tieni hostellille, kaupunginosaan Bellas Artes.

Jätin ilomielin tavarat säilytykseen ja lähdin kevyin askelein aistimaan päivän kiireisiin heräävää pääkaupunkia. Ensimmäisen kolmen tunnin aikana eksyin, useasti. Kaikki oli niin uutta, erilaista. Ja samalla kaikki kadut näyttivät hyvin samanlaisilta, ihmiset samannäköisiltä ja kartta oli aina johdattamassa väärään suuntaan. Ilmapiiri tuntui kaoottiselta, kiireiseltä. Suussa maistui pakokaasu ja pöly. Menee aina hetki ennen kuin uuteen tottuu, niinhän se on.

Iltapäivällä kävin valtion taidemuseossa http://www.dibam.cl/bellas_artes/ ja Pablo Nerudan talomuseossa http://www.fundacionneruda.org/. Taidemuseossa oli useita melko suppeita näyttelyitä. Kiinnostavia olivat erityisesti valokuvaaja Pilar Cruzin "Aparecido" (haamu) ja kuvanveistäjä Mario Ibarrázabalin "Humano". Lisäksi museossa oli norjalaista designia esittelevä näyttely "Construcciones", josta en niin vaikuttunut.

Pilar Cruzin "haamut" näyttäytyivät mustavalkokuvina, joissa oli lasiin painuneita kasvoja, kurottautuvia käsiä ja sormia eri kuvakulmista. Ikään kuin kuvista olisi haluttu päästä ulos; haluttiin repiä, riipiä, huutaa! Näyttelytekstin kertomana, haamu on kenties aina myös minän ilmentymä, alitajunnasta nouseva näkymätön minuus, johon liittyy pelkoja ja joka ikään kuin vie johonkin pimeään. Haamu kiellettynä, pelättynä, hylättynä minuutena.

Mario Ibarrázabalin veistoksia on ympäri Santiagoa, ympäri maailmaa. Keskeistä taiteilijan työssä on odotettavasti ihmisyys ja yhteisöllisyys. Erilaiset riitit, myytit, käyttäytymisen muodot. Näyttely oli kokoelma pienoismalleja veistoksista vuosien varrelta. Harmi, ettei näistä ole kuvia. Kehotan kuitenkin tutustumaan ja ihastumaan. Miten yhdellä veistoksella voi sanoa niin vähällä, niin paljon?

Nerudan talo oli kaunis. Täynnä värejä, muistoja, yllätyksellisiä muotoja. Talo oli Pablon ja Matilden, joiden nimikirjaimet näkyvät ikkunaristikossa. Matildelle Neruda rakennutti tämän talon, joka oli ennen suhteen julkistamista heidän piilopaikkansa. Ja Matildelle Neruda kirjoitti anonyyminä julkaistun runokokoelman "Los versos del Capitan".

Talo on täynnä kauniita esineitä ympäri maailmaa Nerudan diplomaattiuran ajoilta sekä taidetta hänen taiteilijaystäviltään, kuten Diego Riveralta ja Fernard Legeriltä. Neruda sanoi olevansa maanpäällä seilaava merimies, ja siksi hänen talonsa olivat hänen laivojaan. Kaksi ensimmäistä osaa ovat täynnä kapeita portaita, puupintoja, matalia kattoja. Ja viimeinen, Nerudan työhuone, on majakka, josta oli näkymä yli Santiagon. Täältä ei ole vaikea hakea inspiraatiota tai etsiä tunnelmaa...Todellinen runoilijan talo.

Yksi tärkeä osa Santiagoa, Chileä, yleensä Etelä-Amerikkaa ovat kirkot ja katolilaisuus. On vaikuttavaa nähdä, kuinka omistautuneita ihmiset uskolleen ovat, kuinka paljon he siitä tuntuvat saavan. Ehkä se antaa toivoa, ehkä siihen on helppo uskoa. Kaikelle on jokin selitys. Aamupäivällä kirkossa ihmiset tulevat ja menevät, kuuntelevat ehkä hetken messua, lausuvat rukouksen, kastavat sormensa "pyhään veteen" ja tekevät ristinmerkin. Kaikki ovat hetken keskittyneitä, elävät unelmilleen, tässä ja nyt, kunnes avaavat uudelleen kirkon oven, poistuen ulkona odottavaan, ehkä karuun, ehkä kauniiseen todellisuuteen.