Cerro Ñielol

Temucosta löytyy myös vihreä keidas, Cerro Ñielol, jota lähdimme tänään Siinan ja Miran kanssa valloittamaan. Mira, uusi suomalainen, liittyi seuraamme torstaina. Nyt Maggin hospedajessa on oikea Colonia Finlandesa. Cerro on meiltä kävelymatkan päässä, joten päätimme nauttia vapaapäivästä, auringosta, kevään kosketuksesta ja kiivetä ylös hakemaan uutta perspektiiviä kaupungille. Niin helposti sitä päätyy kulkemaan samoja katuja ja tuttuja reittejä, jolloin kokonaiskuva jää aika ohueksi. Pääsymaksu vuorelle oli meiltä ulkomaalaisilta 1000 pesoa, eli reilun euron. Muilta 700. Mutta sallittakoon pieni gringalisä.

Oli upeaa kävellä vanhassa metsässä. Puut olivat niin mahtavia, kasvoivat korkealle ja peittivät taivaan. Tuli mieleen tarinat ja myytit maailmanpuusta, joka kaadetaan maailman alkuaikana, kun maailma on valmis, jotta kuu ja aurinko vapautuisivat. Mapucheille puut ovat tärkeä elementti esimerkiksi eri rituaaleissa, jotka suoritetaan puiden ympäröimänä. Ja macheilla, mapuchejen henkisillä johtajilla, on oma puu canelo, jonka jokainen heistä istuttaa ja jonka kanssa he ovat "yhtä". Sanotaan, että jos joku vahingoittaa pyhää puuta vahingoittaa hän samalla puun istuttanutta machia. Tämän pyhän "kanelipuun" oksaa on käytetty myös rauhan symbolina.

Chilco(?)

Ja alla kuva tämän 90 hehtaarin metsän näköalapaikalta, josta Temuco avautui eteemme. Miradorin vieressä oli ravintola, jossa kävimme tankkaamassa empanadoja, energiaa laskua varten. Cerron näköalapaikalle ei tosin kävele portilta kuin vartin, ja perille kiemurtelee myös asfaltoitu tie autoja varten. Polkuja metsässä varmasti vielä riittää tallattavaksi. Tämähän oli vasta ensi kosketus metsiin, ja patikoinnin alkusoitto.

Ja mitä rakastan Temucossa yli kaiken? Kukkivia puita! Jotain niin arkista, mutta niin esteettistä. Oksa, joka avaa ensin vihreän silmun, verhoutuu sitten kukkahuntuun. Kevät on vuodenaikana niin kaunis, niin lupaava. Jokainen päivä on lämpimämpi, valoisampi, värikkäämpi. Odotan kevään värejä myös kankaisiimme. Luvassa on liilaa, vihreää, sinisen eri sävyjä.

...

Puut kantavat valoa,

mutta hiljaisuus kevyt lintu

liitää vesiä pitkin.

Puut kantavat valoa,

mutta harmaa siipi jo viistää vettä ja taivasta

hiljaisuus, kevyt lintu,

asettuu puihin ja sytyttää pesänsä,

tulena valo nousee taivasta kohti

eikä kukaan voi kantaa sydäntänsä kevyesti

koska kauneus on rakastamista

koska kauneus on tuskallista

niin kuin linnun ainoa laulu

(Kirsi Kunnas)

...

Katujen väriä, taidetta, tunnelmaa...

Fiestas patrias

Voi pyhä itsenäisyys! Syödään ja juodaan, juhlitaan! Tulee ihan suomalainen joulu mieleen. Ja Maggi, vuokraemäntämme, pistää parastaan - touhuaa posket hehkuten aamusta iltaan, taukoamatta, mutta työstään nauttien. On ihanaa nähdä, miten ihminen on niin täynnä energiaa, ja tuntuu vilpittömästä onnelliselta siitä, että olemme täällä. Silmät säihkyen hän kyselee vointiamme, antaa neuvoja, varoittelee katujen vaaroista. Hyvää vastinetta rahoille, sanoisin. Ja avaa ihan toisella tapaa ikkunan chileläiseen kulttuuriin, arkeen, yksinhuoltajanaisen elämään.

Perjantaina kokoonnuimme tänne kotiin. Maggi tarjosi meille juhlalounaan. Ihana aurinko lämmitti poskiamme, kun nautimme alkupaloja - empanadoja (juusto- ja lihapasteijoita) sekä piscosouria sisäpihalla. Seurueessa oli meidän suomineitojen lisäksi Maggin tyttäret Cristina ja Claudia, sekä Patricia, brasilialainen psykologian opiskelija, jolla on myös kehystysliike Cristinan, Maggin vanhemman tyttären kanssa. Patricialla on ehkä erikoisin ääni ikinä, vähän käheä mutta samalla vähän nasaali, ja erityisesti jos hänen kuulee puhuvan kauempana, ei kasvotusten, vaikutelma voimistuu. Lisäksi mukana oli Edith, Maggin "chilensveitsiläinen" ystävä. Edithillä on takana poliittisesti aktiivinen menneisyys, ja hän on ollut maanpaossa diktatuurin aikana. Hänen voi sanoa olevan esimerkki ihmisistä, joiden elämästä lukee kirjoista, mutta joita tapaa harvemmin kasvotusten. Odotan kovin näkeväni hänet uudestaan ja kertovan lisää elämästään. Tarinoita, ihmiskohtaloita. Niitä täältä kyllä riittäisi kerrottavaksi.

Mutta asiaan. Lihaan. Tässä meidän lounaskimpaleet:


Ja onnelliset grillimestarit - maestras, Maggi ja Cristina:


Tässä Patricia, Claudia ja Maggi:


Tuntui, että alkupaloista tuli jo kylläiseksi, mutta eihän sillä pitkään pärjätty. Juhlalounaalla lautaselle ilmestyi ensimmäiseksi siis pala lihaa purtavaksi, silmät rävähti (!) auki a sitten alkoi suupielet nykimään, että tätä könttiäkö sitten sulattelen seuraavat viikot. Por favor! Urheana, pihvi poskessa sitten pohdin, kuinka onnellinen Mikko olisi nyt tässä tilanteessa, "suu vehnäsellään", vai mitä?


Lounaan jälkeen lähdimme porukalla vielä katsomaan paikallista juhlaperinnettä, aistimaan karnevaalitunnelmaa. Paikalle oli kerääntynyt perheitä, ikäjakaumalla vauvasta vaariin. On niiiin kiva, että nämä ihmiset vievät meitä eri paikkoihin täällä! Sitä saa paljon enemmän irti kaikesta. Juhlissa "ramadas" oli tanssia, ruokaa, rodeota. Kuinka chileläiset rakastavatkaan syömistä! Tai mikä kansa nyt ei rakastaisi? Ilmassa tuoksui rasva ja makea, ja täältä sai churroksia, myös täytettynä versiona: kinuskilla tai suklaalla, tai kinuskisuklaalla, tai kinuskivadelma täytteellä. Sitten vielä vähän nomparelleja päälle. Makeaa mahantäydeltä, kyllä! Mietin näitä kaikkia juhlissa mukana juoksevia koiria, miten niille kaikki tuoksut ovat samalla unelmien taivas ja valtaisa kidutus. Voi niitä surullisia, toiveikkaita silmiä. Ja sitä kuolan määrää... Ja joka puolella näkee itsenäisen Chilen värejä - sinistä, punaista, valkeaa. On ilmapalloja, lippuja, köynnöksiä. Muovia eri muodoissaan.

Hieman hämmentyneinä katsottiin myös alla olevaa esitystä, jossa mies ja ilmeisesti hänen poikansa, hopeisiin vaatteisiin pukeutuneina pyörivät musiikin tahtiin, samalla selässä kannettavaa rumpua rummuttaen. He ovat Chinchineroja ja esiintyvät yhdessä Organilleron kanssa. Organillero veivaa käsillä koneesta musiikkia - foxtrottia, valssia, tangoa tai cuecaa, ja chinchinero pyörii pyörimistään.




Ja sitten rodeo. Mikä siinä on niin viihdyttävää? Ihmettelen. Täällä rodeo tarkoittaa sitä, että kaksi ratsukkoa yrittää saada lehmä-raukan taklatuksi seinää vasten tietyllä alueella. Lehmät juoksevat hädissään pakoon, hämmentyneinä. Ja nääntyvät. Lopulta ne teurastetaan, kun niistä "ei ole enää mihinkään". Ei jaksettu todellakaan nauttia esityksestä pitkään. Tuli vain paha olo ja ihmetyttää ihmisten tapa viihdyttää itseään. Alla kuvassa kuitenkin ratsukkoja perinteiseen tapaan pukeutuneina.


Rodeon jälkeen aistimme vielä hetken tunnelmaa. Katsoimme paikallisia tanssiesityksiä. Yleisesti on mukava ihan vain tarkkailla ihmisiä, katsoa miten he viettävät aikaa yhdessä ja pitävät hauskaa. Ja kyllähän meitäkin tarkkaillaan. Vaalea hiuksisena ja hipiäisenä täällä kyllä erottuu joukosta ja ihmiset tuijottavat ihan avoimesti. Mutta kaikkeen tottuu. Ulkomaalaisia ei kuitenkaan niin paljoa seudulla ole. Paljon vähemmän, mitä etukäteen ajattelin. Alla on vielä yksi kuva miehistä tyypillisissä mapuche-asuissa.


Lauantaina päätimme lähteä retkelle Valdiviaan. Vuokrasimme auton Patrician kanssa, Maggi ja Cristina tulivat Maggin autolla perästä. Oli ihanaa päästä ulos Temucosta. Katsella taas kuinka vuoret ja metsät siintivät silmissä, kuinka ylväänä ja valkeana Llaima-tulivuori loisti horisontissa. Näimme myös järviä, jokia, meren. Luonnossa on täällä taikaa. Magiaa. Luontoon liittyy myös kaikki Mapuche-mytologia, josta tulen teille vielä kertomaan. Täällä vielä jotenkin konkretisoituu selvemmin, mikä ero on pölyisten kaupunkien ja niin kauniin, vihreän, hengittävän luonnon rinnalla. Vuoret, jotka hipovat pilviä. Usva, joka tuo hetkiin ripauksen unta. Ja kaiken kruunaa valkea, kirkas valo. Tai taivaan korkea tähtikatto.

Mutta Valdivia kerää ympärilleen myös paljon pilviä. Kaupungissa sataa noin kaksi metriä vuodessa. Perun virta pitää meret kylminä näillä Tyynen valtameren rannoilla. Sade tuo vihreyden mutta myös vilun. Kävelimme kaupungin keskustassa. Pienempi ja jollakin tapaa idyllisempi kuin Temuco. Laskeuduimme alas rantaan, ohitimme sotilasparaatin, ihastelimme atsaleoita.




Rannassa oli pieni feria, markkinapaikka. Ja kun oltiin joen rannalla, oli tarjolla myös kalaa. Ja kala-apajilla joukko lintuja, merileijonia ja mursuja! Vaikka ihmisiä oli joka puolella, tunnelma oli rauhallinen, pysähtynyt, kuten pyhäpäivinä voi ajatella olevan.


Lapset ja saippuakuplat


Chilen-neito

Tämän jälkeen ajoimme Nieblaan, syömään empanadoja, casuelaa (keitto, jossa vähän riisiä, korianteria, perunaa, kanaa - ideana on, että ensin syödään keitto alta pois ja sitten kanafile päälle). Paikalla olevat lapset ja nuoret tanssivat cuecaa, ja me tietenkin silmät loistaen nautimme paikallisesta tunnelmasta, chileläisestä juhlien juhlasta.


Lopulta kävimme vielä Castillo de Nieblassa, alunperin vuonna 1645 rakennetussa linnoituksessa, joka suojeli Valdiviaa meriteitse tulevilta valloittajilta. Meillä oli hyvä opastus ja kuulimme tarinaa sotastrategioista, espanjalaisista sotilaista ja yleisesti Chilen historiasta. Ulkona oli vain jäätävän kylmä, mikä osaltaan konkretisoi ne ääriolosuhteet, joissa sotilaat ja ihmiset yleensä, ovat läpi vuosisatojen täällä "fin del mundo'ssa" eläneet.

Almuerzo dieciochero

Noniin, nyt se sitten alkoi. Itsenäisyyspäivä-viikko. Luvassa yhtä juhlaa! Että ei muuta kuin carrete! Ja työt loppuu jo keskiviikkona. Söimme tänään yhdessä don ja doña Adilion kanssa, jotka olivat valmistaneet meille itsenäisyyspäivälounaan: lihaa, makkaroita, salaattia, pebreä (= korianteria, sipulia, sitruunaa), perunoita, leipää...Ja leipä tarkoittaa täällä yleensä vaaleaa pullaleipää, ja sitä syödään paljon - pan y más pan! Voi Dios mío! Lisäksi makkaraleipä choripan on jotain tyypillistä, paikallista. Ja completo (hodari), josta lisää myöhemmin...Niin ja sitten maistettiin vähän viiniä. Punaviini ja cokis yhdistettynä on täällä muuten jote (ei calimocho) ja jote tarkoittaa myös miestä, joka "pelaa" usean tytön kanssa, samanaikaisesti (mikä nyt olisi suomenkielinen sana?)



Ylhäällä kuvassa käryää siis asado, liha. Tätä chileläiset rakastavat. "Aina on syytä yhdelle asadolle". Hullua, miten itsenäisyyttä juhlitaankin täällä! Tulee ihan mieleen suomalaisten joulu. Nyt vain Chilen liput liehuvat ympäriinsä ja kaikenlaista chilesälää on joka lähtöön. Lisäksi ihmiset syövät ja juovat itsensä kipeiksi, kirjaimellisesti - sairaalat kuulemma täyttyvät tämän viikon jälkeen. Voin tehdä havainnoivaa tutkimusta. Reportaasia luvassa myöhemmin.

Alla kuvissa näette don ja doña Adilion, elementissään.

Ja tässä herrasväen gatito:

Tänään oli muuten aamulla jo "tosi" lämmin, tai huomasin pukeutuneeni turhan lämpimästi. Perjantaiksi on luvassa jo +20, vaikka töissä tänään uhkailivat, että 18.pvä sataa aina. No sehän nähdään. Luvassa on joka tapauksessa cuecaa, paikallista tanssia, jossa pyöritään jotenkin kahdeksikkoa. Ja sitten meidät on kutsuttu katsomaan rodeota, olé!

Uinuva viikko

Viikko vierähti taas. Blogipäivitykset ovat olleet ihan jäissä. Jotenkin on viime aikoina tuntunut, että pää on ihan tyhjä, eikä mitään kummallista ole tapahtunut vaikka samalla tapahtuu koko ajan. Elämä on asettunut uomiinsa täällä, ja tavallaan mukana seuraa tunne, että tämä kaupunki on jo nähty. Temuco ei ole kaupunkina mitenkään ihmeellinen, pääväri on kuitenkin harmaa, keskusta tunnollisesti kaavoitettu ja autoilijan etu menee jalankulkijan edelle. Kauniita, värikkäitä, yllättäviäkin yksityiskohtia kuitenkin aina löytyy, kun osaa katsoa oikein. Ja on aivan upeaa, kuinka kevät tekee täällä tuloaan kaikkine väreineen. Puut puhkeavat kukkaan, ja niitä kukkia on vaikka millaisia!

Olin viime viikolla kaksi päivää museokaupassa töissä. Se oli mukavaa vaihtelua. Olen kaupassa nyt aina tiistaisin, ja sitten joitain lauantaita. Kaupassa myydään CholCholin tuotteita - eli lähinnä neulottuja ja kudottuja käsitöitä, sekä lisäksi seudun käsityöläisten koruja, "pajutöitä", erilaisia koriste-esineitä ja ruokia. Lisäksi on kirjoja mapucheista, chileläisestä kulttuurista ja mikä parasta - lastenkirjoja mapudunguniksi, joissa on sitten käännös myös espanjaan, joissain myös englantiin. Voisinpa kääntää ne myös suomeksi! Kirjat ovat täällä suhteessa kalliita, ja niitä ei oikein näy missään. Ja näistä kirjoista vain harva todennäköisesti saavuttaa chileläisyleisön. Se on tosi harmi! Kaipaan isoja, kattavia kirjakauppoja! Onneksi myös ostin Santiagosta kirjallisuutta: 7 mapuchenaisen runokokoelman, mapucheja antropologisesta ja kirjallisuustieteen näkökulmasta, yhden kirjan mapuchejen taiteesta sekä artikkelikokoelman historiasta - "ikuisesta taistelusta". Muutama kirjoista on tosin kirjoitettu Argentiinassa, mutta yhtymäkohtia Argentiinan ja Chilen mapuchejen välillä on paljon.




Torstaina olin yliopistolla "taiteiden ja muotoilun" tiedekunnassa seminaarissa, jossa keskusteltiin mapuche-käsityöläisten mahdollisuuksista alueella. Seminaarissa oli ihmisiä, jotka olivat itse käsityöläisiä tai työskentelivät käsityöläisten kanssa. Pohdittiin, kuinka verkostoitua, kuinka yksittäiset ihmiset pääsevät alkuun työssään, miten kehittää uusia tapoja toimia ja soveltaa käsityöperinnettä. Ongelmana ovat tietenkin raha ja toisaalta myös käsityöperinteen arvostus: kuinka saada ihmiset ostamaan paikallisten käsityöläisten tuotteita, ymmärtämään perinteiden arvo ja yleisesti, arvostamaan mapuche-kulttuuria. Harvat chileläiset tuntuvat olevan todella ylpeitä alkuperäisväestöstään. Heille mapuchet ovat ennemminkin taakka, laiska ja barbaari kansanosa, joka ei ole osa "todellista Chileä". Mapuchet mellakoivat ja juovat liikaa. Mapucheilla on oikeuksia, joita ei muilla ole - kuten ilmainen koulutus. Ja kaiken lisäksi he vaativat maata, jonka he väittävät kuuluvan itselleen. Ilmaiseksi. Kaiken tämän takana on joukko tulkintoja, kertojan näkökulmasta riippuen. Mutta joka tapauksessa, jäin pohtimaan, mikä se todellinen Chile on? Ketä siihen kuuluu? Kuka on paljasjalkainen, kuka muualta tullut? Ja miten tämän erotat, todistat, kategorisoit?

Tulee mieleen Pablo Nerudan lause: "Porqué anduvimos tanto tiempo creciendo para separarnos?" (Miksi kuljimme tämän ajan, kasvaaksemme erilleen toisistamme?)

Täällä hospedajessa Maggi pitää meistä hyvää huolta. Meitä suomalaistyttöjä on täällä nyt kolme. Laura ja Siina työskentelevät samassa lehdessä - ja tekevät muuten pitkää päivää! Chileläinen toimituskulttuuri tarkoittaa, että tehdään töitä 12 päivää putkeen, jonka jälkeen on viikonloppu vapaata. Ja työpäivät on vähintään 10-tuntisia. Huhhuh! Vaikka toisaalta, töissä vietetty aika ei tarkoita samaa kuin tehokkuus, eli samat asiat olisi mahdollista tehdä huomattavasti lyhyemmässä ajassa ja vastapainoksi voisi rentoutua ja viettää aikaa myös konttorin ulkopuolella. Itselläni taas on todella rentoa. On jotenkin outoa työskennellä näin stressittömästi. Ei kyllä haittaa yhtään. Järjestössä on hyvä ja avoin työskentelykulttuuri. Saan tehdä todella töitä, jotka koen itse tärkeäksi ja tehdä tutkimuksesta näköiseni. Tosin pitäen mielessäni sen, että työni hyödyttää jollain tapaa sitten myös järjestöä. Uskon, että evaluaationi jälkeen, heillä on yksi paperi enemmän, jolla hakea rahoitusta. Ja pitkällä tähtäimellä, haluan kertoa mapuchejen tarinan näiden kankaiden kautta: avata ne kulttuuriset, sosiaaliset, taloudelliset ja maailmankatsomukselliset nidokset, jotka käsityöperinteen takaa avautuvat. Ja tämä tarina avautuu erityisesti naisten kertomana. On hienoa nähdä, kuinka myös näiden naisten oma itsearvostus kasvaa ja kuinka he arvostavat omaa perinnettään entistä enemmän ja ovat kiinnostuneita välittämään tietoa myös jälkipolville. Syrjinnän ja halveksunnan aika on historiassa kuitenkin pitkä, ja jatkuu ikävä kyllä edelleen. Alueella on onneksi kuitenkin projekteja, jotka pyrkivät kehittämään chileläisten ja mapuchejen välistä dialogia, lisäämään tietoisuutta historiasta ja kulttuurista, tavasta ajatella myös toisin. Aika näyttää, miten tässä tullaan onnistumaan, kuinka pitkälle perinteet kantavat.

Perjantaina käytiin muuten tutustumassa paikalliseen yöelämään Siinan ja Lauran toimittajakollegoiden kanssa. Maisteltiin piscolaa ja tanssittiin reggaetonia, ja hauskaa oli! Täällä tosin baareihin lähdetään yleensä vasta puolenyön jälkeen, ja ihan ei pystynyt olemaan skarpeimmassa terässä pitkän työviikon jälkeen. Baarissa oli myös joku paikallinen laulaja, joka lauloi covereita espanjaksi ja englanniksi - ja kierteli laulattamassa myös asiakkaita. Ihan mielenkiintoista...





Tänään lähdetään Lauran kanssa kipuamaan Cerro Ñielolille, jonka pitäisi olla kaupungin vihreä keidas. Ihanaa päästä luontoon! Hasta pronto!

Täällä tarkenee jo! En tiedä johtuuko suomineitojen kalpeasta nahkasta, paksusta vaatekerroksesta, sinisistä huulista, vai mistä, mutta käytävässä roihuaa tuli nyt melkein jatkuvalla syötöllä ja täällä on ihan inhimilliset oltavat. Ja valoverhon takaa kimmeltää valonsäteitä. Oi aurinko! Oi kevät!

Eilen oli markkinapäivä. Käytiin Siinan kanssa ferialla ostaa viikon vihanneseväät. Parilla eurolla sai jo kassillisen porkkanoita, avokadoja, omenoita, appelsiineja, parsaa, vähän juustoakin. Kaikki on tuotettu täällä lähellä jossain, lähiruokaa naminam. Tulee hyvä omatunto kun ostaa suoraan tuottajilta. Kaikki on niin riiiiiiiico ja bueeeeeeno. Myyntiteksteissäkin oikein monella iiiii:llä. Ferian jälkeen käytiin paikallisessa ostoskeskuksessa, joka on täysin toinen maailma keskustan markkinahumuun ja sopivaan kaoottisuuteen verrattuna. Kaikki on kliinistä ja kauppoja on joka lähtöön. Ostin pikkupullon viiniä ja söin hyvän ja valtaisan artisokkasalaatin (n.8e).



Nyt sää on sitä, että sataa ja paistaa. Välillä on kylmä, välillä lämmin. Vähän kaikkea, vuorotellen. Yöllä herään ääniin, jotka kuulostaa vedenpaisumukselta. Ja toissa yönä oli joku koirien mittelöinti lähikulmilla. Ihan mieletöntä ulinaa ja ulvontaa, haukkuja joka sävelkorkeudelta. Täällä on aika paljon kulkukoiria, ihan kilttejä ne kyllä on, mutta säälittää välillä. (osa tosin on myös tosi pulleita - mistä ne saa kaiken ruuan??) Vuh-vuh!

Arki armas

Ensimmäinen viikko on vierähtänyt. Vauhdilla! Olen aika lailla soljahtanut mukaan paikalliseen elämänmenoon, ja rytmiin. Elämä Suomessa, Pohjolassa, tuntuu kaukaiselta. Se on kyllä todella niin toisella puolella maapalloa, mutta ihan yhtä lailla: jalat maassa, pää pilvissä. Täällä on kylmä. Siis KYLMÄ - joka tuntuu luissa ja ytimessä! Ja kun ulkona on kylmä, sisällä on kylmä. Uuni puhaltaa vähän lämpöä, mutta sekin on käytävällä. Mutta onnellinen minä. Töissä on lämmin. Siellä on aina vastassa lämmin hymy ja lämmin tupa. Don ja Doña Adilio, jotka isännöivät Chol-cholin asemapaikkaa, pitävät hyvää huolta meistä.

Nyt on perjantai ja sataa. Siis SATAA! Ja täällä voi sataa monta päivää putkeen. Vaikka viikon, taukoamatta. Ja kun sataa, tuulee. Sateenvarjo tuntuu aika naurettavalta kapistukselta. Meinasin tehdä monet "maijapoppaset" tänään kadulla ja lähteä pohjoistuulen mukana lentoon. Huiiiiiiii! Paras on vain nostaa kaulukset pystyyn, laittaa niska kumaraan, katse tiivisti katuun ja uhmata luonnonvoimia. Ja yöllä on siis vielä kylmä. Nukun täysissä pukeissa: housut, villasukat, (villa)paita, fleece, muutamana yönä on ollu myös lapaset. Ja peitto vedetään korviin asti, käperrytään kerälle, jähmetytään. Aamulla lasken kymmeneen ennen kuin hievahdankaan. Sitten vedän syvään henkeä, säntään ulos sängystä, puen lisää vaatetta päälle, käyn ehkä vessassa, riennän keittiöön ja nautin aamukahvini, pikakahvina. Niin ne päivät täällä alkaa. Kohmeessa. Kaukana Suomen tiivistetyt lämpöpesät. Mutta näin sitä joutuu karaistumaan tämäkin vilukissa. Tulee vähän mieleen Belgian ajat, ai-jai-jai... Tämä on siitä kyllä ehkä vielä potenssiin jotain.

Aamut ovat tätä sateista perjantaita lukuunottamatta olleet kauniita. Ihana kirpeä ilma, valo ja huurteiset maat. Astmaatikolle ei ehkä mikään unelma; kirpeydestä huolimatta ilma on usein uunilämmityksestä johtuen paksu mutta ohut, savunmakuinen. Keuhkot tuntuvat täyttävän vain puolilleen. On kuitenkin ihanaa hypätä aamulla bussiin, hyvästellä Temucon kiireiset kadut ja ottaa suunta kohti "campoa" - maaseutua. 20 minuuttia ajatusten ja maisemien virtaa, ja pinnistelen, että muistaisin missä kohtaa jäädä pois. Ja saavun perille, keskelle peltojen, metsien, "keskelle ei mitään".

Töissä ensimmäinen viikko on mennyt orientoituessa. Olen oikeastaan vain ihmetellyt ja tutustunut ihmisiin. Tämän viikonlopun käytän kirjoitushommiin: on aika tehdä suunnitelma mitä haluan töissä tehdä, miten ja millä aikataululla. Saan paljon vapautta ja on oikeastaan vain omasta luovuudesta ja kiinnostuksista kiinni, mihin haluan energiani kohdistaa Luultavasti teen pienen evaluaation perinteiden siirtymisestä Mapuche-yhteisössä: kontekstissa käsityöt ja Chol-chol. Lisäksi jos vain mahdollista, järjestämme työpajan perinnesymboliikasta Mapuche-naisille ja lapsille. Kankaat ovat symbolien maailma, täynnä mytologiaa ja olennaista on, että myös Mapuche-naiset tietävät, mitä symboleita ja tekniikoita työssään käyttävät. Se ei ole itsestäänselvyys. Esimerkiksi alla olevaa kaikkein arvostetuinta asustetta, Manta Cacique'a, osaa valmistaa vain pieni osa kutojista. Siihen on ihan omat tekniikat ja systeemit, mistä voin kertoa lisää myöhemmin. (Siis nimenomaan minä käsityön ihmelapsi.)



Kankaita:


Ruana:
Tänään, sateisena perjantaina (kuinkas muutenkaan), saimme vieraaksi amerikanserkkuja. He edustivat kahta reilunkaupan järjestöä, esittelivät toimintaansa, hakivat kontakteja. Ei ole ehkä paras aika reiluillekaan markkinoille, mutta tulevaisuus on toivottavasti valoisampi. Siihen ainakin kovasti uskotaan. Itse käsityöläisen saama summa on joka tapauksessa minimaalinen, ja Chilessä elämä ei ole mitenkään satumaisen halpaa, vaikka keskipalkka on kuulemani mukaan vain noin 250.000 pesoa, eli noin 32o euroa.

Oli hektinen, mielenkiintoinen päivä. Sain ensikosketuksen sympaattisiin, rohkeisiin Mapuche-naisiin, joiden kanssa tulen varmasti tekemään yhteistyötä myöhemminkin. Mukana oli siis myös eri käsityöyhdistysten jäseniä. Don ja doña Adilio valmistivat meille herkkusuille ihanan lounaan, jota nautimme alla olevassa kuvassa. Oikealla puolellani on Pamela, joka oli ennen Chol-cholin johtaja ja vasemmalla puolella Marta, joka on yksi Ñimi Kafe Pu Domo-järjestön edustajista.


Kello alkaa lähentyä puolta yötä. Täällä muuten nukuttaa erinomaisesti! 9h menee kevyesti - kylmästä ilmanalastako johtuu? Lamppu surisee vähän kummallisesti. Täällä on muuten energialamput joka paikassa. Paitsi nyt tossa kyseisessä halogeeni(?) valaisimessa, joka hehkuu katonrajassa. Odotan rauhallista, inspiroitunutta, ehkä poutaistakin viikonloppua. Vähän kahvittelua, kirjoittelua. Mutta nyt univarustus esille ja unille.

...............zzzzzzzzzzzzzzzz...............