En vacaciones

Viimeisin päivitys 5. marraskuuta. Voi ei! Viimeinen kuukausi töissä meni hektisesti ja kannettavani teki varaslähdön lomalle aikapäiviä sitten. Nyt en tiedä mistä aloittaa, mitä kertoa. Muuta kuin, että nyt on loma, nyt on aikaa. Yritän reflektoida tapahtunutta ja katsoa taaksepäin. Kertoa mitä koin, mitä näin - miten ikinä kaiken muistankaan.

Nyt olen Valparaisossa. Täällä on lämpö, valo ja meri. Kaunista, uniikkia rakennustaidetta. Valparaiso on Unescon maailmanperintökohde. Pastellinsävyiset talot kiipeävät vuorenrinteitä pitkin, kapeat kadut mutkittelevat niiden välissä ja horisontissa kimmeltää meri. Saavuin tänne tänään Santiagosta, missä vietin kaksi ensimmäistä lomayötä. Tänään olen kävellyt jalat kipeiksi, mäkiä ylös ja alas, ja ihmetellyt kaupungin muotoa ja tunnelmaa.



Kävin Pablo Nerudan talossa La Sebastianassa. Tämä oli nyt kolmas Nerudan talo, jossa vierailin, ja ehkä vaatimattomin ("vaatimattomin"). Näköala eri kerroksista oli aivan uskomaton - meri, meri, meri(!) Talo oli täynnä värejä, kapeita portaikkoja ja yksityiskohtia. Nerudan diplomaattiura ja keräilyharrastus ei jää epäselväksi - talot ovat täynnä ympäri maailmaa tulleita esineitä ja näiden kertomia tarinoita. Erityisesti Isla Negralla, missä vierailimme eilen, löytyy kokoelmaa simpukoista, hyönteisistä, lasista, keramiikasta, kristallista, laivapienoismalleista, maskeista, musiikki-instrumenteista (jne.jne.jne) - mukana myös suomalainen "miniatyyri" kantele.



Tyyni valtameri tekee vaikutuksen. Isla Negralla vaahtopäät tyrskysivät rantatörmäisiin, vesi virtasi valtavalla voimalla. Meri on kylmä, voimakas, alistava. En voi tuntea kuin kunnioitusta sen loputonta massaa kohtaan. Ehkä se myös lisää tunnetta siitä, että täällä on todella maailman laidalla ja ympärillä on vain jotain ääretöntä, loputonta. Fin del mundo. Chileläiset kuvaavat usein maataan saarena, joka on elänyt eristyksissä muusta maailmasta. Välillä mietin, miten kuvailla tätä mentaliteettia, enkä oikein vieläkään löydä sanoja. Machismo elää yhä voimakkaana, diktatuurin ajasta ei puhuta, mapucheja ei tunnusteta. Mitä on nykypäivän chileläisyys, mistä ihmiset rakentavat identiteettinsä - palasista, yksilöinä, kuka mistäkin. Eräs ystäväni täällä kommentoi, että ei chileläisillä ole identiteettiä - he vertaavat itseään muihin, kärsivät alemmuuskompleksista, eivät näe sitä rikkautta, kauneutta ja moninaisuutta, mikä heillä on ympärillään vaan näkevät sen, mitä heillä ei ole. Tietty yhtenäisyyden puute johtuu varmasti paljon myös siitä, että kansakunta on niin jakautunut rikkaisiin ja köyhiin. Pieni vähemmistö omistaa paljon ja on hyvin varakasta, enemmistö on köyhää tai keskiluokkaista, joilta puuttuu kuitenkin mahdollisuudet edetä elämässä. Maa on kallis, palkat ovat matalat. Tulonjako on olematon. Chile on myös yksityistämisen luvattu maa.



Ja muuten, Santiago näytti jotenkin uudet kasvot. Ehkä suurin vaikutus oli lämmöllä. Olin niin kaivannut sitä. Kuinka nyt kylmän sijasta lämpö tuntui luissa ja ytimissä. Enää ei tarvitse olla olkapäät korvissa, koko kroppa jännittyneenä kylmästä. Tuntuu, että Temuco jäi vielä odottamaan kevättään, vaikka luonto jakoi kanssamme kukkameren ja vihreän eri sävyt. Mutta myös sateen, ja nyt ymmärrän Nerudaa, kuinka hän kuvaa etelän sateita, Araucanian metsiä. Tämä maa pitää sisällään niin paljon, kaikki ilmastot, autiomaasta jäätikköön. Mutta nyt, ympärillä välimerellinen lämpö. Hay que disfrutar.

Sushia ja pilatesta, chileläisittäin

Nyt on jo marraskuu. Vaikea kuvitella loska ja koleus, pimeät illat ja kynttilänvalo. Täällä on niin valoisaa iltaisin. Eilen oikein havahduin siihen, kun olin tekemässä ruokaa - aurinko loi himmeän valokeilan ikkunan läpi ja seinäkello tikitti varttia vaille kahdeksaa. Päiviin tulee lisää pituutta ja aika kuluu huomaamattomammin. Työpäivät tosin venyvät täällä usein muutenkin kuuteen, seitsemään. Mutta aamulla ei tarvitse istua seitsemältä toimistossa. Chileläinen aikakäsitys joustaa. Ainakin järjestökentällä.

Sää on ollut vaihteleva. Välillä tuntuu, että taivas kaatuu niskaan mutta seuraavana hetkenä onkin jo pouta. Täällä on niin vihreää, sateelle kiitos. Työ vie nyt paljon ajastani. Yritän saada evaluaationi, tai ehkä paremmin sanottuna havainnointini, esseeni, kasan ajatuksia (???) kolmessa viikossa valmiiksi. Olen istunut yliopiston kirjastossa ja kuluttanut toimiston sohvaa. En suostu stressaamaan töistä, vaikka välillä tuntuu, ettei aika riitä. Yritän keskittyä siihen mitä teen, ja teen sen minkä teen. Se riittäköön tällä kertaa. Kirjastossa ulkomaalaisena ei saa kirjoja lainaksi kuin yhdeksi yöksi ja kolme kirjaa kerrallaan. Normaali käytäntö on kolme kirjaa, kolme päivää. Ensimmäisellä kerralla kohdallani tehtiin poikkeus - kolme kirjaa viikoksi, ja kolme kolmeksi päiväksi. Suomen kirjastopalvelut vain ovat niin loistavat, näinä hetkinä sen aina muistaa. Mutta täällä ei vain ole yhtä kattavaa palvelujärjestelmää, ja palvelukulttuuri on eri. Maassa maan tavalla. Pitää olla onnellinen, että yleensä sain kortin ja että pääsen sen avulla sisälle kirjastoon.

Viime perjantaina käytiin katsomassa kaupunginteatterissa Chilen kansallisbaletin Verdi Réquiem. Orkesteria tässä sielunmessussa ei valitettavasti ollut, mutta oli ihanaa nähdä tanssia, liikettä ja kehon kieltä. Joissain kohdin olisin ehkä kaivannut lisää tulkintaa, joissain yllätyksellisyyttä mutta kokonainen, kokoava teos kaikenkaikkiaan. Joissain kohdin oli myös pakko nauraa (ääneen). Vaikka tulikin olo, että ei täällä nyt saisi nauraa. Eihän se sitä tarkoita, ettei arvostaisi vaan sitä, että kokee jonkun liikkeen, tilanteen, kenties jonkun yksityiskohdan huvittavana.

Sama vakavuusaste löytyi muuten pilates-tunnilta jokunen viikko sitten. Meillä oli Siinan kanssa kortit paikalliseen jumppataloon, ja tietenkin innosta pinkeinä mentiin kokeilemaan paikallista pilatesta. Noh, ystävät rakkaat - se ei ollut ihan sitä, mitä siltä odotimme. Chilessä pilates tarkoittaa pelkistetysti jumppapalloa ja vatsalihaksia. Ohjaaja tuijotti meitä ilmeettömällä haukankatseellaan, suu kireänä viivana ja näytti esimerkkiä mitä on rytmi ja missä tuntuu teho, kun oikeasti on vatsalihakset - kun oikeasti olisi vatsalihakset, miten puristaa jalat ylös linkkuveitsi asentoon ja laskea alas - un, dos, un, dos, un, dos -- chicas, chicas! Ja tätä puristusta jatkui tunnin verran. Välillä vähän notkuttiin pallon päällä ja haettiin tasapainoa. Välillä mielen valtasi masennus ja epätoivo. Ja välillä vain purskahdettiin nauruun, tuimista katseista huolimatta. Ehkä tunnit olisivat paikallaan bikinikuntoa ajatellen, mutta joku tolkku. Joku nautinto ja liikkumisen riemu. Sitä sen olla pitää. Jumppakortti tosin loppui jo. Se siitä sitten. Nyt lupaan kuukauden päivät kuluttaa joogamattoani, jonka uskollisena raahasin Suomesta asti mukanani. Uskon mielenrauhaan joulukuun korvilla.

Ja liikettä täällä kyllä tarvii, jos haluaa jotenkin pysyä linjoissa. Chileläiset osaavat herkuttelun jalon taidon. En tiedä missä olisin nähnyt vastaavaa. Laatu ja määrä - ei säästellä rasvaa, ei sokeria. Annoskokoja, joita ei edes tunneta Suomessa. Keskiviikkona käytiin kampaajan jälkeen kahvilla ja jaettiin kahvin kanssa pala kakkua. Kakku oli kerroksittain kinuskia ja lehtitaikinaa, ja muutama pähkinä taisi olla joukossa. Voi mikä autuas sokerihumala, voi miten täyttyi kakkukiintiö. Kampaajalla käynti oli taas aivan yhtä jännittävä ja epämääräinen kokemus, mitä ulkomailla minulla yleensä. Sattuman kauppaa. Tällä kertaa toimitus kesti ehkä 10 minuuttia (ehkä liioittelen) Naps, naps - sinne meni. Ilman pesua, ilman turhia kampailuja. Tulos: polkkatukka, josta huolellisemman tarkastelun jälkeen löysin yllättäviä pidempiä haituvia ja lievää epätasaisuutta. Mutta kun hätä on, on Maggi. Hän leikkasi ystävällisesti epämääräisyydet pois, ja nyt tukka on ihan ok.

Ja muuten, täältä saa hyvää sushia! Olen niin onnellinen. Listalla on sushia myös avocado, lohi ja jollain gratinoidulla reunuksella. Sushia, jossa on juustoa tai lihaa. (Sushia ihmisille, jotka eivät oikeasti pidä sushista). Mutta myös ihan perinteistä ja ihan oikealla leväreunuksella. Me alegro!