En vacaciones

Viimeisin päivitys 5. marraskuuta. Voi ei! Viimeinen kuukausi töissä meni hektisesti ja kannettavani teki varaslähdön lomalle aikapäiviä sitten. Nyt en tiedä mistä aloittaa, mitä kertoa. Muuta kuin, että nyt on loma, nyt on aikaa. Yritän reflektoida tapahtunutta ja katsoa taaksepäin. Kertoa mitä koin, mitä näin - miten ikinä kaiken muistankaan.

Nyt olen Valparaisossa. Täällä on lämpö, valo ja meri. Kaunista, uniikkia rakennustaidetta. Valparaiso on Unescon maailmanperintökohde. Pastellinsävyiset talot kiipeävät vuorenrinteitä pitkin, kapeat kadut mutkittelevat niiden välissä ja horisontissa kimmeltää meri. Saavuin tänne tänään Santiagosta, missä vietin kaksi ensimmäistä lomayötä. Tänään olen kävellyt jalat kipeiksi, mäkiä ylös ja alas, ja ihmetellyt kaupungin muotoa ja tunnelmaa.



Kävin Pablo Nerudan talossa La Sebastianassa. Tämä oli nyt kolmas Nerudan talo, jossa vierailin, ja ehkä vaatimattomin ("vaatimattomin"). Näköala eri kerroksista oli aivan uskomaton - meri, meri, meri(!) Talo oli täynnä värejä, kapeita portaikkoja ja yksityiskohtia. Nerudan diplomaattiura ja keräilyharrastus ei jää epäselväksi - talot ovat täynnä ympäri maailmaa tulleita esineitä ja näiden kertomia tarinoita. Erityisesti Isla Negralla, missä vierailimme eilen, löytyy kokoelmaa simpukoista, hyönteisistä, lasista, keramiikasta, kristallista, laivapienoismalleista, maskeista, musiikki-instrumenteista (jne.jne.jne) - mukana myös suomalainen "miniatyyri" kantele.



Tyyni valtameri tekee vaikutuksen. Isla Negralla vaahtopäät tyrskysivät rantatörmäisiin, vesi virtasi valtavalla voimalla. Meri on kylmä, voimakas, alistava. En voi tuntea kuin kunnioitusta sen loputonta massaa kohtaan. Ehkä se myös lisää tunnetta siitä, että täällä on todella maailman laidalla ja ympärillä on vain jotain ääretöntä, loputonta. Fin del mundo. Chileläiset kuvaavat usein maataan saarena, joka on elänyt eristyksissä muusta maailmasta. Välillä mietin, miten kuvailla tätä mentaliteettia, enkä oikein vieläkään löydä sanoja. Machismo elää yhä voimakkaana, diktatuurin ajasta ei puhuta, mapucheja ei tunnusteta. Mitä on nykypäivän chileläisyys, mistä ihmiset rakentavat identiteettinsä - palasista, yksilöinä, kuka mistäkin. Eräs ystäväni täällä kommentoi, että ei chileläisillä ole identiteettiä - he vertaavat itseään muihin, kärsivät alemmuuskompleksista, eivät näe sitä rikkautta, kauneutta ja moninaisuutta, mikä heillä on ympärillään vaan näkevät sen, mitä heillä ei ole. Tietty yhtenäisyyden puute johtuu varmasti paljon myös siitä, että kansakunta on niin jakautunut rikkaisiin ja köyhiin. Pieni vähemmistö omistaa paljon ja on hyvin varakasta, enemmistö on köyhää tai keskiluokkaista, joilta puuttuu kuitenkin mahdollisuudet edetä elämässä. Maa on kallis, palkat ovat matalat. Tulonjako on olematon. Chile on myös yksityistämisen luvattu maa.



Ja muuten, Santiago näytti jotenkin uudet kasvot. Ehkä suurin vaikutus oli lämmöllä. Olin niin kaivannut sitä. Kuinka nyt kylmän sijasta lämpö tuntui luissa ja ytimissä. Enää ei tarvitse olla olkapäät korvissa, koko kroppa jännittyneenä kylmästä. Tuntuu, että Temuco jäi vielä odottamaan kevättään, vaikka luonto jakoi kanssamme kukkameren ja vihreän eri sävyt. Mutta myös sateen, ja nyt ymmärrän Nerudaa, kuinka hän kuvaa etelän sateita, Araucanian metsiä. Tämä maa pitää sisällään niin paljon, kaikki ilmastot, autiomaasta jäätikköön. Mutta nyt, ympärillä välimerellinen lämpö. Hay que disfrutar.