Matkalla Valparaisosta Sucreen

Heräsin vähän pilviseen aamuun Sucressa. Täällä on sadekausi, mutta ilma on ihanan lempeä ja eilen aurinko porotti lähes pilvettömältä taivaalta. Ihana, kaunis kaupunki. Ja niin rauhallinen. Olen nyt ollut kaksi yötä täällä, ensimmäisen yön vietin ihan järkyttävässä 3 euron hostellissa, ja nyt nautin 5 euron luksuksesta, vaikka huoneen seinät onkin vähän homeessa. Mutta toi on nyt reissaajien hostelli ja on aina kiva tavata ihmisiä ympäri maailmaa ja vaihtaa kokemuksia ja ajatuksia. Keskustelut alkavat usein "hei, mistä tulet, minne menet, kauanko olet ollut täällä".

Eilen onnistuin loistavasti deletoimaan lähes 150 viime päivinä otettua kuvaa (!!!) Menin sisään johonkin ihmeelliseen kuvaohjelmaan ja jostain syystä latasin kuvani sinne, ja kun sitten halusin deletoida kuvani ohjelmasta niin onnistuin poistamaan ne saman tien kamerani muistikortilta. Aaargh! Ja tietenkin sinne meni kaikki surrealistiset suola-aavikkokuvat, kuvat flamingoista, laguuneista, geysireistä. Onneksi päiväkirjan sivuille jäi muutaman matkalaisen yhteystiedot, yritän saada vielä joitain kuvia muistoksi.

Yleisesti ottaen aika on lentänyt ja minä sen mukana. Vietin Valparaisossa vielä puolitoista päivää. Nautin kaupungin väreistä ja merestä. Väistelin tuulta, joka puhalsi kapeita katuja pitkin kuljettaen hiekkaa mukanaan. Nousin antiikkisella hissillä ylös kukkuloille, katsoin kuinka laivat saapuivat värikkäiden konttien ja korkeiden nostokurkien täyttämään satamaan. Ja Chilessä kun ollaan, ihastelin seinämaalauksia, joille oli perustettu ihan oma ulkoilmamuseo. Tiistaina vierailin naapurikaupungissa, Viña del Mar'ssa. Ranta, palmut ja bulevardit. Tunnustelin kuinka kuumaa oli hiekka varpaiden alla, miltä näytti putsattu rantabulevardi ja huojuvat palmut, sekä tietenkin vaaleana hohtava kasino, joka löytyy jokaisesta chileläisestä kaupungista. Loputtomien unelmien, toiveiden, tappioiden keidas.

Tiistaina jätin hyvästit Valparaisolle ja jatkoin matkaa Santiagon kautta La Serenaan, ja sieltä aamun ensi tunneilla koti Pisco Elquiä. Bussimatkat ovat menneet täällä ihmeen kivuttomasti, vaikka olen matkustanut jo tuhansia kilometrejä. Olin taas nenä kiinni ikkunassa, silmät maisemia ahmien. Piscoon ajaessamme hiljennyin katsomaan kuinka aurinko nousi tummien vuorten takaa terävöittäen ääriviivat ja lopulta pehmentäen ne vaalealla valollaan. Ihanat, mahtavat vuoret. Pisco oli uinuva, haaveileva kylä. Paikka, jossa aika on pysähtynyt, hiljentynyt auringon polttamiin päiviin ja öihin, jolloin sitä ympäröi taivaan korkea tähtikatto. Ensimmäistä kertaa elämässäni näin, kuinka kuu nousi vuorten takaa valaisemaan sysimustaa yötä. Pisco on tunnettu kosmisista energioistaan, siellä on tehty ufo-havaintoja ja metsästetty tähdenlentoja. Ja Piscon laaksoissa kypsyvät rypäleet, joista valmistetaan janoisille chileläisille perinteistä juomaa piscoa, mitäs muuta.

Tutustuin reissussa bolivialaiseen Soadiin. Soad oli ollut Santiagossa viime vuoden opiskelemassa ja oli tullut Piscoon nauttimaan lomapäivistään. Kävimme yhdessä kahlaamassa joessa, etsimme paikallisten lounaspaikan, missä sai mahan täyteen parilla eurolla ja vierailimme lähikylässä, missä chileläinen Nobel-palkittu kirjailija/runoilija Gabriela Mistral on syntynyt, kasvanut, käynyt koulua, opettanut. Kylä on kirjailijafanien pyhiinvaelluspaikka, ja kirjailijan mukaan on nimetty myös kulttuuritalo, mistä löytyi kirjasto, nettipäätteitä ja kutomo, jossa paikalliset naiset paukuttivat kangaspuitaan. Hostellimme oli hyvä ja rauhallinen. Muistan kuinka luin kirjaa riippukeinussa, katsoin kuinka aurinko laski hiljalleen sinisinä hehkuvien vuorten taa ja täytin vatsani aprikooseilla, joita oli tippunut ympärillä olevista puista. Ja yöllä nukuin syvää ja rauhallista unta.

Keskiviikkona lähdettiin kohti La Serenaa. Vietin vielä muutaman tunnin Soadin kanssa ja bussiasemalla tapasin Siinan ja Janin, sattumalta! Lähdettiin yhdessä kohti San Pedro de Atacamaa. Bussi lähti jo neljältä iltapäivällä, joten harrastin taas maisemamatkailua. Autiomaa, tuuli ja aurinko - miten ne ovatkaan muovanneet maan pintaa; poimuja, halkeamia, katkelmia. Silmien kantamattomiin eroosion kuluttamaa maata. Päivien armoton paahde, viileät elottomat yöt. Vastakohta, joka täällä konkretisoituu, tekee ympäristöstä ja olosuhteista karun kauniit.

Mutta, mutta. Yöbusseissa on myös omat riskinsä. Siinalta ja Janilta varastettiin nimittäin reppu, jossa oli mm. pariskunnan passit, rahaa, videokamera ja luottokortti. Bussi pysähtelee yölläkin kesken matkan ja joku pitkäkyntinen oli ottanut mukaansa myös jotain hänelle kuulumatonta. Vaikka busseissa kerätään ylös matkustajien henkilötiedot on roistoja silti mahdotonta jäljittää - jos ei pysty sanomaan ihan varmasti missä ja miltä paikalta ei toivottu matkalainen oli hypännyt kyydistä pois. Yleisesti bussit ovat Chilessä hyviä ja hyvin turvallisia. Arvotavarat on vain köytettävä kroppaan kiinni. Henkilökunta ei voinut kuin pahoitella tapahtunutta, eikä varkaiden kohteena ole vain gringot vaan ihan yhtä lailla chileläisten tavarat tekevät kauppansa: samaisessa bussissa katosi myös parin chileläisen omaisuutta. Kaikesta tapahtuneesta jää jäljelle pettynyt ja inhottava olo. Vietettiin päivä kuitenkin yhdessä San Pedrossa, joka on turistirysä, ja keidas keskellä aavikkoa. Tehtiin retki Valle de la Luna'an "Kuulaaksoon" sekä Valle de la Muerte'en "Kuolemanlaaksoon". Ympärillä oli hiekkaa, suolaa ja erämaata. Päivän kääntyessä iltaan kuuntelimme, kuinka suolakiteet poksahtelivat vuoren seinämissä, tunsimme, miltä tuntui aavikon armoton tuuli ja ihastelimme eroosion muovaamia pinnanmuotoja. Lopulta hiekan kylvettäminä ihastelimme sadan muun silmäparin kanssa auringonlaskua laaksojen taa...

Perjantaina hyvästelin suomiystävät, jotka joutuivat palaamaan Santiagoon hakemaan uudet passit. Itse suuntasin nokkani kohti Boliviaa suola-aavikkoseurueen kanssa. Matka tosin meinasi pysähtyä rajalle, kun minulla ei ollut chileläistä henkilöllisyystodistusta, vaikka olin viisumilla maassa. Sen kortin hankkiminen jäi aikoinaan puolitiehen, kun ajattelin, etten sitä kuitenkaan enää tarvitse ja siihen olisi vain kulunut turhaa aikaa, rahaa ja paperityötä. Kirkkain silmin tunnustin asian rajavirkailijalle ja vaikka hän ensin totesikin, että nyt lähdet kyllä vankilaan kanssani, sain kuin sainkin leiman passiini. Muutama ylimääräinen sydämenlyönti, helpotuksen huokaisu ja yli rajan.

Ja - ihana tavata sinut, Boliviaaa!!! Sinun suola-aavikkosi (12106 m2), laguunisi, flamingot ja kuumat lähteet. Meillä oli upea reissu, mahtava porukka; neljä aussia, kaksi madridilaista, brittipariskunta, irkkupariskunta, saksalainen Lars ja minä. Pakkauduttiin kahteen jeeppiin, nukuttiin hostelleissa keskellä aavikkoa. Ruoka oli hyvää, oppaat erinomaisia. Nyt en voi kuin kaivata ja harmitella kuvia, jotka hävisivät bittiavaruuteen!!! Maisemat kun olivat jälleen taas jotain niin uskomatonta. Näin neljä eri laguunia, laavaa pulppuavia geysirejä, pulahdin +35'c kuumaan lähteeseen ja ihastelin flamingoja, jotka syövät levää laguuneista, astelevat varovasti paikasta toiseen ja levittävät kauniit, vaaleanpunaiset siipensä tarpeen tullen. Upein ja henkeä salpaavin oli 4278 metriä meren pinnan yläpuolella komeileva Laguna Colorada, missä vierailimme lauantai-aamuna. Vesi hohti punertavana ja tyynenä heijastaen flamingot pinnastaan. Mineraalit ovat värjänneet maan uskomattomalla pastellipaletilla. Punainen väri tulee levästä, planktonista ja reunoilla oleva valkea sodiumista, magnesiumista, "boraxista". Ja flamingojen vierellä oli lempeitä laamoja laiduntamassa. Ihmeellistä miten nämä eläimet elävät täällä lähes 5000 metrin korkeudessa, flamingot jäisissä vesissä, laamat kuivilla aroilla kuljeksien.

Saavuttaessa suola-aavikolle, kohtasin kuivan, suolaisen maan, sinisen taivaan, horisontissa häämöttävät vuoret, jotka ikään kuin leijailivat ilmassa, näyttivät akvarellimaalauksilta - toiset piirtyivät himmeämpinä, toiset voimakkaampina. Olin kuin satukirjassa, Dalin epätodellisessa unimaailmassa. Vain vitivalkoinen maa, kirkkaansininen taivas ja minä. Oltiin myös aika hullun korkealla, kaukana merenpinnasta. Ensimmäisenä yönä nukuttiin 4400 metrissä, toisena yönä laskeuduttiin noin 3000 metriin. Osalla porukasta oli univaikeuksia, ja itse olin hauskuuttanut seuralaisia puhumalla unissani, espanjaksi muuten. Nähtiin matkan varrella myös vicuñoita, jotka ovat laaman tapaisia, mutta paljon sirompia ja nätimpiä; aavikkokettu, peltopyy tai riekko (perdiz en español) ja kolibri, joka rakensi pesäänsä "kuivuneissa koralleissa" kaktussaarella, keskellä suola-aavikkoa.

Maanantaina saavuimme siis Uyniin, Boliviaan. Jäin yöksi kaupunkiin, kun yöbussit Sucreen olivat jo täynnä ja jatkoin matkaa tiistai-aamuna. Ja täällä nyt ollaan. Eilen vietin päivän tekemättä mitään, pakko hieman hengähtää, että jaksaa taas. Tänään kierrän joitan museoita. Boliviassa 70 prosenttia asukkaista on alkuperäisväestöä - kaduilla näkee naisia ja miehiä hyvin perinteisiin asuihin pukeutuneina. Käsitöitä myydään joka kulmassa. Ja mitä vielä - Evo Morales voitti sunnuntaina vaalit. Ja ihmiset vaikuttavat tyytyväisiltä tulokseen, paitsi Santa Cruzin alueella, missä on valta ja raha. Missä on öljy, mikäs muu.