Murales

Julkinen tila, yhteinen tila. Mutta kenen tila, mitä se sisältää? Millaisia kuvia siinä näemme, mitä koemme? Mitä tunteita ja ajatuksia meitä ympäröivä visuaalinen herättää? Pysähdymmekö, ajattelemmeko?

Tässä kurkistus Temucon sydämeen, Plaza de Armas'lle, missä taide on täyttänyt tilan. Sana on vapaa tarinoille, tulkinnoille.

Ihana tavata sinut, Perjantai!

Minne katosi lokakuu, minne viime viikot? Mutta ihana oli tavata sinut perjantai, vaikka kohta vaihdutkin jo lauantaiksi. On jo ihan erilainen olo. Olen nimittäin ollut kipeänä; kuumetta, kurkkukipua, voimattomuutta. Ei, tämä ei ole sikainfluenssaa. "Mutta voihan se sikainfluenssakin muuttaa muotoa", sanoo ihana huolehtivainen äiti. Ei äiti, en usko tällä hetkellä siihenkään. Mutta olen siis vain tuijottanut valkoista kattoa, valkoista seinää, lukenut romaania, pohtinut mennyttä aikaa, ja tulevaa aikaa. Ja ymmärtänyt, että kaikki vain kestää aikansa. Ei ajan kanssa voi pitää kiirettä. Pitää malttaa, antaa ajalle aikaa, ja itselle aikaa pysyä ajassa.

Mapuche-mytologian mukaan on mahdotonta elää tulevassa. Mennyt, eletty ja koettu, muodostaa sen, mitä olen nyt. Se on johdattanut minut tähän hetkeen, se muodostaa tulevan. Tämä hetki, elävä ja elinvoimainen, on kokemus menneen ja tulevan välissä. Ainut todellinen. Tässä ja nyt. Winka, valloittaja - länsimaalainen, ahdistuu, jos ei suunnittele tulevaa, jos ei ole tavoitteita. Hän elää huomiselle, ei tälle hetkelle. Mapuchelle aika on hidasta, rauhallista, koska huominen ei ole samalla tavalla tavoite - miksi tulevaisuudesta tulee olla niin huolissaan, miksi kaikki lukemattomat murheet. Mapuchelle tuleva on menneessä, se mikä on takana, on edessä. Menneen voi nähdä. Menneestä voi laulaa, ja runoilla. Alla olevassa runossa Leonel Lienlaf viittaa menneeseen, Lautaroon, mapuchejen sotasankariin, jonka henki kulkee mukana kuitenkin myös nykyisyydessä ja tulevassa.

El espíritu de Lautaro
camina cerca de mi corazón
mirando
escuchando
llamándome todas las mañanas.

Lautaro viene a buscarme
a buscar a su gente
para luchar con espíritu
y el canto.

(Leonel Lienlaf)

Lautaron henki
kulkee lähellä sydäntäni
katsoen
kuunnellen
kutsuen minua jokaisena aamuna.

Lautaro tulee etsimään minua
etsimään ihmisiään
taistelemaan kanssa hengen
ja laulun.

Mapudungun on ennen kaikkea puhuttu kieli, laulettu kieli. Joskus voi olla vaikea tunnistaa sanoja ilman kontekstia, rituaaleissa ne sekoittuvat toisiinsa, muuttavat muotoaan. Kielessä painottuu ikuinen devenir, oleminen tässä ja nyt. Ja se seuraa syklistä, ei lineaarista aikaa. Tällä hetkellä en itse asiassa pysty sanomaan, minkä verran on lapsia, joiden äidinkieli olisi mapudungun. Pelottaa, että niitä on todella vähän. Opittu kieli on aina kuitenkin eri, kuin äidinkieli. Ja kielen kautta siirtyy niin suuri määrä perinteitä, uskon, että osin myös tapa hahmottaa maailmaa, käsitteellistää asioita.

Mutta voisin vielä hetkeksi palata menneeseen. Katsoa ajassa taaksepäin. Löydettiin nimittäin ihana lounaspaikka. Oikeastaan kävelen sen ohi joka päivä. Sillä on kermanväriset seinät ja syvänruskeat karmit. Olen joskus aiemminkin poikennut sisään, ostanut muutaman empanadan tai sämpylän mutta poikennut vain, ja jatkanut matkaa. Ajatellut, että se on leipomo ja siinä kaikki. Viime viikolla vietin aikaa kirjastossa ja etsin lounaspaikkaa. Kävelin kohti keskustaa ja melkein törmäsin samaisen leipomon kylttiin, se pysäytti minut ja kutsui lounaalle. Päätin vastata kutsuun ja kokeilla mitä on tarjolla 2000 pesolla.

Avasin tutun narisevan oven, nenääni tulvahti tuoreen leivän tuoksu, huomasin kapeat kierreportaat, joiden alla roikkui musta kyltti, joka kertoi lupaavaa tarinaa päivän lounaasta. Maksoin pesot kassaan ja kipusin yläkertaan.. Voi hetki, voi ihanuus. Hymy ja huokaisu. Tätä olen odottanut! Ahmin silmilläni puista pintaa, vanhoja huonekaluja, kulunutta vintage -tunnelmaa. Ikkunoista tulvi sisään valoa, sisällä oli tilaa ja rauhaa. Nuori punertavahiuksinen tyttö pyysi istumaan ja tarjosi haaremihousuissaan koko aterian, kuppi kerrallaan nenäni eteen. Ja söin. Ja nautin - ihanaa uunituoretta empanadaa, talonleipää, kalaa ja perunaa, salaattia, haudutettua teetä. Kaiken kruunasi vielä lempeäsilmäinen haitarinsoittaja, joka soitti herkkiä klassikoita vuosien takaa ja yritti ensin ystävällisesti puhua minulle saksaa. Myöhemmin viikolla palasin, Jasminen ja Alejandran kanssa. Uusia kanta-asiakkaita? Takuulla.

Escuela Padre Wilfredo de Passau

Keskiviikko-aamuna puhelin piippasi lupaavasti ja Ariel (ei siis Arien) varmisti odotetun kouluvierailun. Hyppäsin vähän ennen puoltapäivää tuttuun, tunnelmalliseen paikallisbussiin ja suuntasin kulkuni kohti Nueva Imperialia. 40 minuuttia poskilihaksia tärisyttäen, takapuoli puutuneena, saavuin tähän pieneen, sympaattiseen kaupunkiin, jossa noin 80% asukkaista on mapucheja. Ja sen huomasi heti katukuvasta: mapuchet ovat usein hieman tummempia iholtaan, vanhemmat naiset kulkevat huivit päässä, miehet käyttävät ponchoja ja jonkin sortin stetsoneita. Mutta eivät läheskään kaikki, ja perinneasuihin pukeudutaan lähinnä pukeutumista vaativiin tilaisuuksiin, juhliin ja rituaaleihin. Suurin osa Chol-Cholin käsityöläisistä on myös Nueva Imperialin alueelta kotoisin.

Imperialissa hyppäsimme toiseen bussiin ja jatkoimme matkaa kohti koulua, kohti Boroaa. Tai tarkemmin sanottuna Boroa Alto'a. Kylään, jossa koulu sijaitsee, menee busseja vain kerran päivässä. Matka taittui nopeasti, ihailin tapani mukaisesti maisemia, ja nyt silmiini tarttuivat myös rukat, puusta ja heinästä rakennetut perinteiset mapuche-kodit. Ne näyttivät niin asettuvan ympäristöönsä, arvonsatuntevina ja viisaina, luonnollisina värikkäiden, matalakattoisten puutalojen rinnalla. Luonto, luonto, luonto!!! En voi olla toistamatta ja hehkuttamatta, mutta kun on vain niin kaunista! Voisin vain tuijotella päiväkaudet maisemia ja elää pumpulinpehmeässä haavemaailmassani.



Koulurakennus oli keltainen, pitkulainen ja punaisilla ikkunakarmeilla koristeltu. Sen kapeammalla, meidät vastaanottavalla seinustalla oli iso valkoinen risti ja punaiseksi maalatulla puupalalla luki valkoisella, koukeroisella kaunokirjoituksella Escuela Padre Wilfredo de Passau n:o 279 alto Boroa. Piha vietti rakennukselta alaspäin, ja alhaalla oli pienempi rakennus, missä oli peseytymistilat ja oletettavasti varastohuoneita. Oikealla tästä oli kenttä ja puun rungoista rakennetut maalit, kuinkas muutenkaan, ja sen takana hieman metsää, sitten peltoja ja peltojen liepeillä asutusta. Erillisrakennuksen vasemmalle puolelle jäi värikkääksi maalattuja leikkitelineitä, sitten taas puita, pensaita ja verkkoaita, jonka takana oli lisää kasvillisuutta.

Luokkahuoneesta kuului hiljaista puheensorinaa. Yolanda, koulun opettaja tuli tervehtimään meitä. Koko koulussa on oppilaita 13, iältään 5-12-vuotiaita ja yksi opettaja. Yksi luokkahuone. Yksi ruokailuhuone ja keittiö. Hetken päästä astuimme luokkaan sisään. Oppilaat nousivat kohteliaasti seisomaan ja toivottivat tervetulleeksi. Uteliaat silmäparit tuijottivat herkeämättä, kuului naurun tirskahduksia. Esittelin itseni, näytin kartalta mistä kaukaa tulen ja kerroin kuinka monen monta tuntia kestää lentomatka. Ja entä jos tulisin laivalla? Mitenhän kauan siinä kestäisi? Mutta, mutta. Miksi vanhempasi ovat antaneet sinulle noin erityisen nimen? Täällä ihmetellään. Milla nimittäin tarkoittaa mapudunguniksi kultaa, ja Maija yhdistetään mayoihin. Selvä enne! Ja yksi selitys millalle on ollut hiukseni, ne kun ovat "kullanväriset", niinpä juuri.



Lapset ovat mapucheperheistä mutta heidän äidinkieli on espanja. Ariel opettaa koululla kerran viikossa kulttuurin liittyviä tapoja, uskomuksia, tarinoita. Ja mapudunguniakin. Näistä lapsista huomasi, että he ovat ylpeitä taustastaan, kertoivat isoäideistä ja muista perheenjäsenistä, jotka opettavat heille kulttuurin liittyviä asioita. Historia on täällä pitkä ja juuret syvällä. Nämä seudut olivat viimeisiä, jotka espanjalaiset valloittivat, ja suurin osa näillä seuduilla asuvista perheistä on mapucheja.

Ja voi mitä lapsia! Esittelivät niin ylpeinä piirustuksiaan ja runojaan. Tía, tía - mira! Ja tätihän kierteli, katseli ja ihasteli. Ja vaikka ikäjakauma oli melkoinen, oli tunnelma luokassa rauhallinen, mukavaa vieraskoreutta veikkaisin. Lapset kerääntyivät ympärilleni ja kertoivat tarinoitaan ja haaveitaan. Kenestä tuli lääkäri, kenestä juristi, kuka halusi lentäjäksi. Sitten kuulin sankaritarinan hengenpelastaja äidistä, sukulaisista, jotka tulivat kaukaa, jopa Suomesta asti, koska puhuivat ihan yhtä outoa ja kummallista kieltä, mitä minä lapsille puhuin. Yksi poika kertoi myös silmät säihkyen, kuinka hän haluaisi niin kovasti ystävystyä merihevosten kanssa, sellaisten väriltään sinipunaisten, joilla voi ratsastaa meressä. Ja joku onnekas oli löytänyt sateenkaaren päästä aarteen, oikein koruja. Taisi olla sama hengenpelastaja äiti ja tarinankertoja tytär.




Käytiin myös ulkona etsimässä digüeñe-nimisiä sieniä, joita kasvaa puissa. Ja löysimmekin! Sienet kuulemma ehkäisevät vanhenemista, mutta ei niissä oikein mitään makua ollut, kummallinen kumimainen koostumus ja jotain kaasua sisällä. Ja sitten sain maistaa mudaj-juomaa, jota oli valmistettu lokakuiseen rituaaliin, jossa siunattiin maa ja tuleva sato. Mudaj-juomasta sanotaan, että jos ihminen on terve, jää juomasta hyvä olo. Ja minullehan jäi. Suorastaan taivaallinen. Mitä se juoma sitten sisältää? Ni idea. Jotenkin hapattamalla se on varmaan tehty, ja pohjalla on sakkana viljaa.



Ja kuka muuten jaksaisi istua koko koulupäivää sisällä? Välillä on hyvä vähän pelailla palloa ja kiipeillä puissa, eikö niin? Lisää ehdottomasti luovuutta ja pitää mielen virkeänä.



Mudaj-juoman tarjoaja vei minut myös kävelylle kotitilalleen, näytti lempi maisemapaikkansa, mielenmaisemansa. Päivä oli lämmin ja kaunis. Puut kukkivat yhä - valkoista, keltaista, aniliinia. Pehmeä valo himmensi horisontin ja maan murretut värit antoivat luonnolle puuteroidun pinnan En ihmettele maan merkitystä mapuche-mytologialle, ennemminkin ihmisten vieraantumista luonnosta, kehityksen kummallista kulkua.


Maalla kun ollaan - linssiin osui myös viikon vanhoja possuja ja lampaita, jotka selvästi nauttivat poseeraamisesta.




Mutta niin. Näistä lapsista jäi hyvä ja valoisa mieli. Oli vähän haikeaa hypätä autoon, antaa taas maiseman vaihtua, kohdata kaupungin kiireiset kadut. Milloin tía tulet takaisin? Kun se Suomi on niin kaukana, niin pitkän matkan päässä. Niin, milloin? Ehtisinkö ennen joulukuuta?

Sadetta kuunnellessa

Sataa, sataa ropisee...Taivasko se siellä itkee? Olin jo melkein unohtanut, miltä sade kuulostaa, miten se rummuttaa vettä viemäreihin ja ropisee ikkunaan, sekä tummaan tiilikattoomme. Näihin hiljaisiin, raukeisiin sunnuntai-päiviin se myös jotenkin sopii. Tuo tunnelmaa ja puhdistaa ilmaa alkavalle viikolle. Mira sanoi tänään, että pitää siitä, että säässä tapahtuu jotain, että sekin vaihtelee. Ja niin annoimme sadeveden kaunistaa kasvojamme Avenida Alemaniaa kävellessämme. Kuka jaksaisikaan iloita jatkuvasta auringon paisteesta? Pitkäpiimäistä, sitäkö se on? Kuten Sophia pohtii isoäidilleen Tove Janssonin Kesäkirjassa. Mikä se sellainen sää edes on, sellainen tylsä ilmasto. Niin säässä kuin elämässä yleensä pitää vähän tapahtua, vähän virrata, ropista, myrskytä. Sitten on taas auringon ja poutapäivien aika.

Nyt se sade oikein pauhaa! Tulvii räystäitä myöten. Onneksi on katto päänpäällä, ja takka tulilla nielemässä kosteutta. Mutta huomenna pitäisi olla taas pouta. Onkin ollut niin upeat ilmat, niin kevät. Jokainen päivä on vihreämpi ja valoisampi. Kohta vaihdetaan kellotkin. Ja sitten aikaero Suomeen ei ole kuin viisi tuntia. En oikein osaa enkä halua ajatella vielä paluuta, eikä tarvitsekaan. Täällä pystyy elämään eri tavalla hetkessä, vaikka jollakin tavalla myös tajuaa, kuinka aika rientää, kuinka katoavaista kaikki on, kuinka kohta Chile, tämä todellisuus tässä ja nyt, muuntuu muistoksi. Mennyt aika, vangittu aika, mukana kulkevat ja siirtyvät tunnelmat. Uskon, että näistä rakentuu myös tuleva todellinen vaikka se vasta arvoitus onkin, että millainen, missä ja mitä tehden.

Temucossa oli kansalliset kirjallisuuspäivät. Kävin perjantaina ja lauantaina kuuntelemassa muutaman luennon ja kirjailijaesittelyn. Perjantaina pohdittiin esimerkiksi toimittajan ja kirjailijan välisiä kosketuspintoja, työnkuvaa. Ymmärrykseni mukaan chileläinen lehdistö on vielä melko konservatiivinen, esimerkiksi katolisen kirkon arvovallan kyseenalaistaminen ja homoseksuaalisuus ovat tabuaiheita, joihin ei haluta niin mennä. Paneelissa olleet toimittajat, joista valta-osa oli myös kirjailijoita, kokivat, että ovat töissä lehdessä - lehdelle, ja noudattavat näin yleistä linjaa. Luovan kirjallisuuden kautta heillä on kuitenkin valta toteuttaa itseään, viedä läpi asioita, joista tulisi puhua, joista halutaan puhua. Ja hiljalleen myös media on avautumassa, pienin askelin mutta painavin askelin, ja näissä askelissa he kokivat tärkeänä olla mukana. Sanoissa on joka tapauksessa paljon valtaa ja voimaa. Oli myös kiinnostavaa kuunnella kirjailijoiden vielä julkaisemattomia esseitä, kuunnella kuinka he ilmaisivat itseään espanjaksi ja saivat tempaistua juoneen mukaan, vangitsivat yleisönsä. Toisaalta kuulin myös "näin luetaan artikkeli suoraan paperista mahdollisimman nopeasti ja monotonisesti" puheenvuoroja, joiden aikana luomet muuttuivat raskaaksi ja ajatus harhaili haavemaailmaan.

Olin koko viime viikon museokaupalla töissä. Se on tässä ihan lähellä, joten työmatka lyheni kummasti. Kaupassa poikkeaa asiakkaita, taiteilijoita tuomassa tuotteitaan ja hakemassa tienestejään. Päivät ovat rauhallisia ja pystyn samalla tekemään muita kirjoitustöitä, tai lueskelemaan myynnissä olevaa kirjallisuutta. Ja pohtimaan, mitä ostaa mukaan Suomeen, mitä ehkä lähettää, vaikka se maksaa täällä todella paljon. Tapaan siis kaupassa aina mielenkiintoisia ihmisiä, ja kun käyn heidän kanssaan keskustelemaan niin he toki haluavat tietää mistä olen tullut, miksi olen Chilessä, mitä tekemässä - miksi valitsin juuri Chilen, enkä mitään muuta Etelä-Amerikan valtiota? Mutta niin, viime viikolla ovesta astui sisään englanninopiskelija ja jotenkin puhe kääntyi musiikkiin ja sitten ilmeni, että hän fanittaa suomalaista bändiä Korpiklaania (?!?!?!), ja on menossa keikalle Puerto Montiin marraskuussa. Klaanilla on meneillään Vodka Revolution Tour. Ja esimerkiksi Stratovarius esiintyy lokakuussa Santiagossa. Suomalaiset raskaamman rockin yhtyeet ovat aika kovassa imussa espanjankielisissä maissa. Sitä on vain itse pihalla kuin lumiukko noista piireistä, mutta niin, kulttuurivientiä tämäkin.

Ja kaupassa olen tavannut Arienin, graafisen suunnittelijan, joka pitää myös tunteja mapuche-lapsille maaseudulla. Hän pyysi minut mukaansa kouluvierailulle ja nyt tulevana keskiviikkona lupauduin menemään. Arien tuntui vaikuttavalta ihmiseltä, ihmiseltä joka uskoo asiaansa ja haluaa tehdä sitä sydämellään. Pääsen kuuntelemaan mapudungunia, tapaamaan lapsia ja tutustumaan koulumaailmaan. Meillä alkaa myös mapuche-taiteilijoiden pitämät työpajat, joita menen havainnoimaan, ja ehkä osallistunkin johonkin ryhmään.

Sade jatkaa ropisemistaan. Päivä alkaa taittua iltaan, yöhön. Unen tuloa odotellessa taidan tuijottaa hetken tekstejäni ja valmistautua viikkoon tulevaan. Saludos.