Sadetta kuunnellessa

Sataa, sataa ropisee...Taivasko se siellä itkee? Olin jo melkein unohtanut, miltä sade kuulostaa, miten se rummuttaa vettä viemäreihin ja ropisee ikkunaan, sekä tummaan tiilikattoomme. Näihin hiljaisiin, raukeisiin sunnuntai-päiviin se myös jotenkin sopii. Tuo tunnelmaa ja puhdistaa ilmaa alkavalle viikolle. Mira sanoi tänään, että pitää siitä, että säässä tapahtuu jotain, että sekin vaihtelee. Ja niin annoimme sadeveden kaunistaa kasvojamme Avenida Alemaniaa kävellessämme. Kuka jaksaisikaan iloita jatkuvasta auringon paisteesta? Pitkäpiimäistä, sitäkö se on? Kuten Sophia pohtii isoäidilleen Tove Janssonin Kesäkirjassa. Mikä se sellainen sää edes on, sellainen tylsä ilmasto. Niin säässä kuin elämässä yleensä pitää vähän tapahtua, vähän virrata, ropista, myrskytä. Sitten on taas auringon ja poutapäivien aika.

Nyt se sade oikein pauhaa! Tulvii räystäitä myöten. Onneksi on katto päänpäällä, ja takka tulilla nielemässä kosteutta. Mutta huomenna pitäisi olla taas pouta. Onkin ollut niin upeat ilmat, niin kevät. Jokainen päivä on vihreämpi ja valoisampi. Kohta vaihdetaan kellotkin. Ja sitten aikaero Suomeen ei ole kuin viisi tuntia. En oikein osaa enkä halua ajatella vielä paluuta, eikä tarvitsekaan. Täällä pystyy elämään eri tavalla hetkessä, vaikka jollakin tavalla myös tajuaa, kuinka aika rientää, kuinka katoavaista kaikki on, kuinka kohta Chile, tämä todellisuus tässä ja nyt, muuntuu muistoksi. Mennyt aika, vangittu aika, mukana kulkevat ja siirtyvät tunnelmat. Uskon, että näistä rakentuu myös tuleva todellinen vaikka se vasta arvoitus onkin, että millainen, missä ja mitä tehden.

Temucossa oli kansalliset kirjallisuuspäivät. Kävin perjantaina ja lauantaina kuuntelemassa muutaman luennon ja kirjailijaesittelyn. Perjantaina pohdittiin esimerkiksi toimittajan ja kirjailijan välisiä kosketuspintoja, työnkuvaa. Ymmärrykseni mukaan chileläinen lehdistö on vielä melko konservatiivinen, esimerkiksi katolisen kirkon arvovallan kyseenalaistaminen ja homoseksuaalisuus ovat tabuaiheita, joihin ei haluta niin mennä. Paneelissa olleet toimittajat, joista valta-osa oli myös kirjailijoita, kokivat, että ovat töissä lehdessä - lehdelle, ja noudattavat näin yleistä linjaa. Luovan kirjallisuuden kautta heillä on kuitenkin valta toteuttaa itseään, viedä läpi asioita, joista tulisi puhua, joista halutaan puhua. Ja hiljalleen myös media on avautumassa, pienin askelin mutta painavin askelin, ja näissä askelissa he kokivat tärkeänä olla mukana. Sanoissa on joka tapauksessa paljon valtaa ja voimaa. Oli myös kiinnostavaa kuunnella kirjailijoiden vielä julkaisemattomia esseitä, kuunnella kuinka he ilmaisivat itseään espanjaksi ja saivat tempaistua juoneen mukaan, vangitsivat yleisönsä. Toisaalta kuulin myös "näin luetaan artikkeli suoraan paperista mahdollisimman nopeasti ja monotonisesti" puheenvuoroja, joiden aikana luomet muuttuivat raskaaksi ja ajatus harhaili haavemaailmaan.

Olin koko viime viikon museokaupalla töissä. Se on tässä ihan lähellä, joten työmatka lyheni kummasti. Kaupassa poikkeaa asiakkaita, taiteilijoita tuomassa tuotteitaan ja hakemassa tienestejään. Päivät ovat rauhallisia ja pystyn samalla tekemään muita kirjoitustöitä, tai lueskelemaan myynnissä olevaa kirjallisuutta. Ja pohtimaan, mitä ostaa mukaan Suomeen, mitä ehkä lähettää, vaikka se maksaa täällä todella paljon. Tapaan siis kaupassa aina mielenkiintoisia ihmisiä, ja kun käyn heidän kanssaan keskustelemaan niin he toki haluavat tietää mistä olen tullut, miksi olen Chilessä, mitä tekemässä - miksi valitsin juuri Chilen, enkä mitään muuta Etelä-Amerikan valtiota? Mutta niin, viime viikolla ovesta astui sisään englanninopiskelija ja jotenkin puhe kääntyi musiikkiin ja sitten ilmeni, että hän fanittaa suomalaista bändiä Korpiklaania (?!?!?!), ja on menossa keikalle Puerto Montiin marraskuussa. Klaanilla on meneillään Vodka Revolution Tour. Ja esimerkiksi Stratovarius esiintyy lokakuussa Santiagossa. Suomalaiset raskaamman rockin yhtyeet ovat aika kovassa imussa espanjankielisissä maissa. Sitä on vain itse pihalla kuin lumiukko noista piireistä, mutta niin, kulttuurivientiä tämäkin.

Ja kaupassa olen tavannut Arienin, graafisen suunnittelijan, joka pitää myös tunteja mapuche-lapsille maaseudulla. Hän pyysi minut mukaansa kouluvierailulle ja nyt tulevana keskiviikkona lupauduin menemään. Arien tuntui vaikuttavalta ihmiseltä, ihmiseltä joka uskoo asiaansa ja haluaa tehdä sitä sydämellään. Pääsen kuuntelemaan mapudungunia, tapaamaan lapsia ja tutustumaan koulumaailmaan. Meillä alkaa myös mapuche-taiteilijoiden pitämät työpajat, joita menen havainnoimaan, ja ehkä osallistunkin johonkin ryhmään.

Sade jatkaa ropisemistaan. Päivä alkaa taittua iltaan, yöhön. Unen tuloa odotellessa taidan tuijottaa hetken tekstejäni ja valmistautua viikkoon tulevaan. Saludos.