Escuela Padre Wilfredo de Passau

Keskiviikko-aamuna puhelin piippasi lupaavasti ja Ariel (ei siis Arien) varmisti odotetun kouluvierailun. Hyppäsin vähän ennen puoltapäivää tuttuun, tunnelmalliseen paikallisbussiin ja suuntasin kulkuni kohti Nueva Imperialia. 40 minuuttia poskilihaksia tärisyttäen, takapuoli puutuneena, saavuin tähän pieneen, sympaattiseen kaupunkiin, jossa noin 80% asukkaista on mapucheja. Ja sen huomasi heti katukuvasta: mapuchet ovat usein hieman tummempia iholtaan, vanhemmat naiset kulkevat huivit päässä, miehet käyttävät ponchoja ja jonkin sortin stetsoneita. Mutta eivät läheskään kaikki, ja perinneasuihin pukeudutaan lähinnä pukeutumista vaativiin tilaisuuksiin, juhliin ja rituaaleihin. Suurin osa Chol-Cholin käsityöläisistä on myös Nueva Imperialin alueelta kotoisin.

Imperialissa hyppäsimme toiseen bussiin ja jatkoimme matkaa kohti koulua, kohti Boroaa. Tai tarkemmin sanottuna Boroa Alto'a. Kylään, jossa koulu sijaitsee, menee busseja vain kerran päivässä. Matka taittui nopeasti, ihailin tapani mukaisesti maisemia, ja nyt silmiini tarttuivat myös rukat, puusta ja heinästä rakennetut perinteiset mapuche-kodit. Ne näyttivät niin asettuvan ympäristöönsä, arvonsatuntevina ja viisaina, luonnollisina värikkäiden, matalakattoisten puutalojen rinnalla. Luonto, luonto, luonto!!! En voi olla toistamatta ja hehkuttamatta, mutta kun on vain niin kaunista! Voisin vain tuijotella päiväkaudet maisemia ja elää pumpulinpehmeässä haavemaailmassani.



Koulurakennus oli keltainen, pitkulainen ja punaisilla ikkunakarmeilla koristeltu. Sen kapeammalla, meidät vastaanottavalla seinustalla oli iso valkoinen risti ja punaiseksi maalatulla puupalalla luki valkoisella, koukeroisella kaunokirjoituksella Escuela Padre Wilfredo de Passau n:o 279 alto Boroa. Piha vietti rakennukselta alaspäin, ja alhaalla oli pienempi rakennus, missä oli peseytymistilat ja oletettavasti varastohuoneita. Oikealla tästä oli kenttä ja puun rungoista rakennetut maalit, kuinkas muutenkaan, ja sen takana hieman metsää, sitten peltoja ja peltojen liepeillä asutusta. Erillisrakennuksen vasemmalle puolelle jäi värikkääksi maalattuja leikkitelineitä, sitten taas puita, pensaita ja verkkoaita, jonka takana oli lisää kasvillisuutta.

Luokkahuoneesta kuului hiljaista puheensorinaa. Yolanda, koulun opettaja tuli tervehtimään meitä. Koko koulussa on oppilaita 13, iältään 5-12-vuotiaita ja yksi opettaja. Yksi luokkahuone. Yksi ruokailuhuone ja keittiö. Hetken päästä astuimme luokkaan sisään. Oppilaat nousivat kohteliaasti seisomaan ja toivottivat tervetulleeksi. Uteliaat silmäparit tuijottivat herkeämättä, kuului naurun tirskahduksia. Esittelin itseni, näytin kartalta mistä kaukaa tulen ja kerroin kuinka monen monta tuntia kestää lentomatka. Ja entä jos tulisin laivalla? Mitenhän kauan siinä kestäisi? Mutta, mutta. Miksi vanhempasi ovat antaneet sinulle noin erityisen nimen? Täällä ihmetellään. Milla nimittäin tarkoittaa mapudunguniksi kultaa, ja Maija yhdistetään mayoihin. Selvä enne! Ja yksi selitys millalle on ollut hiukseni, ne kun ovat "kullanväriset", niinpä juuri.



Lapset ovat mapucheperheistä mutta heidän äidinkieli on espanja. Ariel opettaa koululla kerran viikossa kulttuurin liittyviä tapoja, uskomuksia, tarinoita. Ja mapudunguniakin. Näistä lapsista huomasi, että he ovat ylpeitä taustastaan, kertoivat isoäideistä ja muista perheenjäsenistä, jotka opettavat heille kulttuurin liittyviä asioita. Historia on täällä pitkä ja juuret syvällä. Nämä seudut olivat viimeisiä, jotka espanjalaiset valloittivat, ja suurin osa näillä seuduilla asuvista perheistä on mapucheja.

Ja voi mitä lapsia! Esittelivät niin ylpeinä piirustuksiaan ja runojaan. Tía, tía - mira! Ja tätihän kierteli, katseli ja ihasteli. Ja vaikka ikäjakauma oli melkoinen, oli tunnelma luokassa rauhallinen, mukavaa vieraskoreutta veikkaisin. Lapset kerääntyivät ympärilleni ja kertoivat tarinoitaan ja haaveitaan. Kenestä tuli lääkäri, kenestä juristi, kuka halusi lentäjäksi. Sitten kuulin sankaritarinan hengenpelastaja äidistä, sukulaisista, jotka tulivat kaukaa, jopa Suomesta asti, koska puhuivat ihan yhtä outoa ja kummallista kieltä, mitä minä lapsille puhuin. Yksi poika kertoi myös silmät säihkyen, kuinka hän haluaisi niin kovasti ystävystyä merihevosten kanssa, sellaisten väriltään sinipunaisten, joilla voi ratsastaa meressä. Ja joku onnekas oli löytänyt sateenkaaren päästä aarteen, oikein koruja. Taisi olla sama hengenpelastaja äiti ja tarinankertoja tytär.




Käytiin myös ulkona etsimässä digüeñe-nimisiä sieniä, joita kasvaa puissa. Ja löysimmekin! Sienet kuulemma ehkäisevät vanhenemista, mutta ei niissä oikein mitään makua ollut, kummallinen kumimainen koostumus ja jotain kaasua sisällä. Ja sitten sain maistaa mudaj-juomaa, jota oli valmistettu lokakuiseen rituaaliin, jossa siunattiin maa ja tuleva sato. Mudaj-juomasta sanotaan, että jos ihminen on terve, jää juomasta hyvä olo. Ja minullehan jäi. Suorastaan taivaallinen. Mitä se juoma sitten sisältää? Ni idea. Jotenkin hapattamalla se on varmaan tehty, ja pohjalla on sakkana viljaa.



Ja kuka muuten jaksaisi istua koko koulupäivää sisällä? Välillä on hyvä vähän pelailla palloa ja kiipeillä puissa, eikö niin? Lisää ehdottomasti luovuutta ja pitää mielen virkeänä.



Mudaj-juoman tarjoaja vei minut myös kävelylle kotitilalleen, näytti lempi maisemapaikkansa, mielenmaisemansa. Päivä oli lämmin ja kaunis. Puut kukkivat yhä - valkoista, keltaista, aniliinia. Pehmeä valo himmensi horisontin ja maan murretut värit antoivat luonnolle puuteroidun pinnan En ihmettele maan merkitystä mapuche-mytologialle, ennemminkin ihmisten vieraantumista luonnosta, kehityksen kummallista kulkua.


Maalla kun ollaan - linssiin osui myös viikon vanhoja possuja ja lampaita, jotka selvästi nauttivat poseeraamisesta.




Mutta niin. Näistä lapsista jäi hyvä ja valoisa mieli. Oli vähän haikeaa hypätä autoon, antaa taas maiseman vaihtua, kohdata kaupungin kiireiset kadut. Milloin tía tulet takaisin? Kun se Suomi on niin kaukana, niin pitkän matkan päässä. Niin, milloin? Ehtisinkö ennen joulukuuta?