Cochabamba

Taakse jäi kaunis, vehreä ja ylväs Coroico. Aivan ihana paikka se oli. Niin rauhallinen, ystävällinen ja kaunis. Tummanpuhuvia vuoria ympäröi sumea, pehmeä sumu. Puutarha komeili kukillaan, linnut visertelivät ja perhoset etsivät piilopaikkaa kylpyhuoneista. Ainut ikava asia oli hyttyset, jotka rakastivat makeaa vertani. Onneksi paukamat alkavat hiljalleen laskea ja malariavaara on olematon.

Lähdin sunnuntai-aamuna La Paziin, missa vietin päivän, sillä matka jatkui yöbussilla eteenpäin. Nyt taisi veressä olla jo hieman enemmän happea, kun liikkuminen tuntui kevyemmältä. Kävin Koka-museossa tutustumassa kasvin historiaan, sen merkitykseen osana Andien ihmisten elämää ja seurauksiin kasvin edelleen jalostamisesta kokaiiniksi. Koka on bolivialaisille kuin pyhä tuote. Se on todella tärkeä ja jokapäiväinen osa ihmisten elämää. Jokainen tuore aviopari haaveilee oman tuvan lisäksi pienestä kokamaasta. Ja tämä koka on siis kaukana kokaiinista. Huumebisneksestä täällä lähinnä kärsivät kaikki, ja huumeiden käyttäjät löytyvät jostain ihan toisesta maanosasta.

La Pazissa pyörin jälleen myös noitamarkkinoilla. Ostin pari onnenamulettia ja ihmettelin eri uutetarjontaa, esimerkiksi sammakonmehua olisi ollut tarjolla. Kameran kanssa olen hyvin ujo. Tuntuisi röyhkeältä ottaa kuvia ihmisistä ja kameran esille ottaminen ihmisvilinässä lisää myös riskiä, että se lähtee käsistä. Täällä on turha yrittää sulautua väkijoukkoon ja leikkiä paikallista. Turisti mikä turisti. Vaalea hipiä vain paljastaa liikaa.

La Paz yllätti myös kaatosateella ja salamoilla. Sade tyhjensi kadut ja täytti ne vedellä. Pimeää taivasta uhmaten sain pyydystettyä taksin kahvilan ovelta ja pääsin turvallisesti bussiterminaalille. Jälleen yö bussissa, mutta nyt varasin paikan, jonka sai ihan makuuasentoon. Kukahan tilaisi Suomen Express-busseille vastaavat penkit?

Maanantai-aamuna saavuin sateen seuraamana Cochabambaan. Varasin halvan mutta viihtyisän hostellin. Kiertelin kaupunkia parin italialaisen tytön kanssa. Herkuteltiin paikallisilla pasteijoilla ja piirakoilla. Täältä löytyy viihtyisiä kahviloita. Plazat ovat täynnä iltapäivän tunteja kuluttavia kaupunkilaisia. Vihreät palmut reunustavat katuja, katusoittajat rytmittävät askelia, tunnelma on rauhallinen ja lämmin. Täällä on myös kauniita kirkkoja, koloniaalisia rakennuksia ja Santa Teresan luostari vuodelta 1760, joka oli aivan uskomattoman kaunis.

Luostari toimii yhä mutta historiallinen osa on museoitu. Lähes kaikki oli alkuperäisessä asussaan. Appelsiinipuille tuoksuva sisäpiha oli täynnä kasveja ja askelmien kuluttamia laattoja. Kappeleita koristivat ranskalaiset antiikkiset pastellinsävyiset tapetit. Oli taidetta, kultaa ja pehmeitä puupintoja. Kävelimme kirkkoa ympäröivän muurin päällä ja kuuntelimme kyyhkysten kujertelua. Muuri on kopio Vatikaanissa sijaitsevasta muurista, kiveä kiven päällä, ehkä puolitoista metriä leveä. Oli rauhoittavaa katsella ajan elävöittäviä kattotiiliä ja kuvitella elämää muutama sata vuotta sitten. Jokaisen perheen toinen tytär oli "luostarin oma" ja luostareissa oli sama sääntö silloin ja nyt, kerran sisään astuttua ei ollut paluuta takaisin. Elämä suljettujen porttien sisällä, omanlainen, omalakinen maailmansa. Elämä, jota voi vain kuvitella.

Nyt olen lähdössä katsomaan jazz-tanssia kaupunginteatteriin. Odotan jännityksellä, mitä tuleman pitää. Sain melkein viimeisen paikan, näytös taitaa olla loppuunmyyty. Huomenna lähden iltapäivällä kohti Tupizaa, missä vietän joulun. Ja pahoittelluni, jostain syystä en pysty nyt muokkaamaan tekstiä, bloggeri ei ole ollenkaan yhteistyöhaluinen. Taitaa olla jo ihan joulufiiliksissä.