Vanha harmaapartainen ystävä

Siltä Santiago tuntui. Syksyn ja talven murretuissa väreissä, valossa, joka leikkasi yhä teräviä varjoja puiden ja pensaiden reunustamille kaduille. Ja vaikka on talvi, vaikka tämän kylmemmäksi ei kaupunki muutu, näin kukkien kukkivan pensaissa ja koko kaupunki väreili ympärillä kuin romanttinen iltapäivä. Keuhkoissa tuntui sama smog mikä aiemmin. Ja kenties smogin takia oli kadutkin kuin puuteroidut. Kuin yhtä unta kaikki.

Santiagolla, kuin koko Chilellä tuntuu olevan kahdet kasvot. On ihmisiä, jotka ovat satumaisen rikkaita ja ihmisiä, joilla on tuskin mitään. 

Asuin itse Providencia-alueella, missä oli rauhallista. Talossa oli portieeri päivystämässä 24h, kaduilla tuntui turvalliselta liikkua. Silti koko ajan saa olla varuillaan. Älä luota keneenkään, niin minua neuvottiin. Ja kun ymmärtää, että varuillaanolo on pitkälti seurausta varallisuuseroista ja epätasa-arvosta – että kaikilla ei ole elämässä yhtäläiset mahdollisuudet – maksan edelleen mielelläni veroja ja toivon, että empatia on tunne, joka ei ihmisten väliltä katoa.

Kävelin katuja, joita jo kerran kuljin. Palautin mieleeni miltä tämä kaupunki kuulosti, miltä sen ihmiset ja heidän kielensä. Mikä muu tuoksui kuin smog. Miltä ruoka maistui, miltä pisco ja pullotettu vesi. Kahvi on edelleen usein murukahvia, kahvilat ovat täynnä empanadaksia ja leivoksia, miehillä on tukka suittu päälakea myöten ja puvut päällä. Naisilla korot ja pitkät hiukset. ¡Sípo!

Kävimme María Elenan kanssa diktatuurin aikaa käsittelevässä Museo de la Memoria y de los Derechos Humanos -museossa. Ihmisten julmuus, poliittisen koneiston fanaattisuus ja kiduttamisen eri muodot tuntuvat aina yhtä pysäyttäviltä. "Vaikka kivun voisi melkein unohtaa, ei nöyryytystä unohda koskaan". Ja miten pelko seuraa ihmisiä, tunkeutuu kaikkein yksityisimmälle alueelle elämässä. Museossa oli myös lasten piirroksia diktatuurin ajalta. Niissä toivottiin isän palaavan, oli kuvia poliiseista aseet kädessä ja kuvia kyyhkysistä, joilta toivottiin rauhaa. Lisäksi yksi vaihtuvista näyttelyistä kuvasi naisia, jotka ovat etsineet jälkiä omaisistaan Atacaman autiomaasta. Kasvojen syvät uurteet kertoivat huolesta, ikävästä. Vuosista, jotka ovat jättäneet jälkensä. 

Tässä vielä muutama kuva Santiagon metrosta, joka on siisteimpiä (niin pahalta kuin sana siisti ja järjestys kuulostaakin diktatuurista puhumisen jälkeen) mitä olen nähnyt. Ja mikä on ilahduttavaa: siellä näkyy myös taide. 

Mutta Santiago jäi jo taakse. Tuntui hyvältä tulla tänne Temucoon vaikka tänään on vähän sadellut. Luonto on niin upea ympärillä ja ihmiset ystävällisiä. Huomenna alkaa uurastus gradun parissa. Kerron tänne sopeutumisesta lähipäivinä tarkemmin. Matkalla olosta tänne nautin, kuten aina.