Saavuin Santiagoon aamulla, varhain. Aurinko säteili taivaankannella kun laskeuduimme lumipeitteisten Andien yli. Huokailin ihastuksesta; kuinka upeat, ihmeelliset vuoret! Matka sujui hyvin, lähinnä rauhallisesti nukkuen, lukien. Vierustoverinani oli argentiinalainen señora, nyt jo eläkkeellä oleva arabiankielen opettaja. Hän oli syntynyt Damaskoksessa, Syyriassa ja sittemmin muuttanut Cordobaan, Argentiinaan. Olimme perillä aikataulun mukaisesti 7:30.
Uuden tuoksut, kieli, ihmiset. Ehkä voimakkaimmin aistin valon. Olin jo unohtanut miten erilainen se on, kuinka kirkkaasti mutta samalla pehmeästi se täällä paistaa. Siristelin silmiäni, tuntui että oli jo keskipäivä vaikka kello löi vasta kahdeksaa. Lentokentältä siirryin metroasemalle bussilla. Viereeni istui tullivirkailija, joka aloitti hetken päästä kevyen rupattelun notkealla chileläisellä aksentilla. Kun ilmeni, että olen Suomesta, kääntyi puheenaihe talvisotaan ja sen eri vaiheisiin. Hämmästyttävää oli, että tämä (ehkä sotahullu) herrasmies tiesi nimen -talvisota- suomeksi, eikö vain? Sain kuitenkin hyvän opastuksen eteenpäin ja hetken hikisessä, aamuruuhkaisessa metrossa pyörittyäni löysin tieni hostellille, kaupunginosaan Bellas Artes.
Jätin ilomielin tavarat säilytykseen ja lähdin kevyin askelein aistimaan päivän kiireisiin heräävää pääkaupunkia. Ensimmäisen kolmen tunnin aikana eksyin, useasti. Kaikki oli niin uutta, erilaista. Ja samalla kaikki kadut näyttivät hyvin samanlaisilta, ihmiset samannäköisiltä ja kartta oli aina johdattamassa väärään suuntaan. Ilmapiiri tuntui kaoottiselta, kiireiseltä. Suussa maistui pakokaasu ja pöly. Menee aina hetki ennen kuin uuteen tottuu, niinhän se on.
Iltapäivällä kävin valtion taidemuseossa http://www.dibam.cl/bellas_artes/ ja Pablo Nerudan talomuseossa http://www.fundacionneruda.org/. Taidemuseossa oli useita melko suppeita näyttelyitä. Kiinnostavia olivat erityisesti valokuvaaja Pilar Cruzin "Aparecido" (haamu) ja kuvanveistäjä Mario Ibarrázabalin "Humano". Lisäksi museossa oli norjalaista designia esittelevä näyttely "Construcciones", josta en niin vaikuttunut.
Pilar Cruzin "haamut" näyttäytyivät mustavalkokuvina, joissa oli lasiin painuneita kasvoja, kurottautuvia käsiä ja sormia eri kuvakulmista. Ikään kuin kuvista olisi haluttu päästä ulos; haluttiin repiä, riipiä, huutaa! Näyttelytekstin kertomana, haamu on kenties aina myös minän ilmentymä, alitajunnasta nouseva näkymätön minuus, johon liittyy pelkoja ja joka ikään kuin vie johonkin pimeään. Haamu kiellettynä, pelättynä, hylättynä minuutena.
Mario Ibarrázabalin veistoksia on ympäri Santiagoa, ympäri maailmaa. Keskeistä taiteilijan työssä on odotettavasti ihmisyys ja yhteisöllisyys. Erilaiset riitit, myytit, käyttäytymisen muodot. Näyttely oli kokoelma pienoismalleja veistoksista vuosien varrelta. Harmi, ettei näistä ole kuvia. Kehotan kuitenkin tutustumaan ja ihastumaan. Miten yhdellä veistoksella voi sanoa niin vähällä, niin paljon?
Nerudan talo oli kaunis. Täynnä värejä, muistoja, yllätyksellisiä muotoja. Talo oli Pablon ja Matilden, joiden nimikirjaimet näkyvät ikkunaristikossa. Matildelle Neruda rakennutti tämän talon, joka oli ennen suhteen julkistamista heidän piilopaikkansa. Ja Matildelle Neruda kirjoitti anonyyminä julkaistun runokokoelman "Los versos del Capitan".Talo on täynnä kauniita esineitä ympäri maailmaa Nerudan diplomaattiuran ajoilta sekä taidetta hänen taiteilijaystäviltään, kuten Diego Riveralta ja Fernard Legeriltä. Neruda sanoi olevansa maanpäällä seilaava merimies, ja siksi hänen talonsa olivat hänen laivojaan. Kaksi ensimmäistä osaa ovat täynnä kapeita portaita, puupintoja, matalia kattoja. Ja viimeinen, Nerudan työhuone, on majakka, josta oli näkymä yli Santiagon. Täältä ei ole vaikea hakea inspiraatiota tai etsiä tunnelmaa...Todellinen runoilijan talo.
Yksi tärkeä osa Santiagoa, Chileä, yleensä Etelä-Amerikkaa ovat kirkot ja katolilaisuus. On vaikuttavaa nähdä, kuinka omistautuneita ihmiset uskolleen ovat, kuinka paljon he siitä tuntuvat saavan. Ehkä se antaa toivoa, ehkä siihen on helppo uskoa. Kaikelle on jokin selitys. Aamupäivällä kirkossa ihmiset tulevat ja menevät, kuuntelevat ehkä hetken messua, lausuvat rukouksen, kastavat sormensa "pyhään veteen" ja tekevät ristinmerkin. Kaikki ovat hetken keskittyneitä, elävät unelmilleen, tässä ja nyt, kunnes avaavat uudelleen kirkon oven, poistuen ulkona odottavaan, ehkä karuun, ehkä kauniiseen todellisuuteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti