Ihana tavata sinut, Perjantai!

Minne katosi lokakuu, minne viime viikot? Mutta ihana oli tavata sinut perjantai, vaikka kohta vaihdutkin jo lauantaiksi. On jo ihan erilainen olo. Olen nimittäin ollut kipeänä; kuumetta, kurkkukipua, voimattomuutta. Ei, tämä ei ole sikainfluenssaa. "Mutta voihan se sikainfluenssakin muuttaa muotoa", sanoo ihana huolehtivainen äiti. Ei äiti, en usko tällä hetkellä siihenkään. Mutta olen siis vain tuijottanut valkoista kattoa, valkoista seinää, lukenut romaania, pohtinut mennyttä aikaa, ja tulevaa aikaa. Ja ymmärtänyt, että kaikki vain kestää aikansa. Ei ajan kanssa voi pitää kiirettä. Pitää malttaa, antaa ajalle aikaa, ja itselle aikaa pysyä ajassa.

Mapuche-mytologian mukaan on mahdotonta elää tulevassa. Mennyt, eletty ja koettu, muodostaa sen, mitä olen nyt. Se on johdattanut minut tähän hetkeen, se muodostaa tulevan. Tämä hetki, elävä ja elinvoimainen, on kokemus menneen ja tulevan välissä. Ainut todellinen. Tässä ja nyt. Winka, valloittaja - länsimaalainen, ahdistuu, jos ei suunnittele tulevaa, jos ei ole tavoitteita. Hän elää huomiselle, ei tälle hetkelle. Mapuchelle aika on hidasta, rauhallista, koska huominen ei ole samalla tavalla tavoite - miksi tulevaisuudesta tulee olla niin huolissaan, miksi kaikki lukemattomat murheet. Mapuchelle tuleva on menneessä, se mikä on takana, on edessä. Menneen voi nähdä. Menneestä voi laulaa, ja runoilla. Alla olevassa runossa Leonel Lienlaf viittaa menneeseen, Lautaroon, mapuchejen sotasankariin, jonka henki kulkee mukana kuitenkin myös nykyisyydessä ja tulevassa.

El espíritu de Lautaro
camina cerca de mi corazón
mirando
escuchando
llamándome todas las mañanas.

Lautaro viene a buscarme
a buscar a su gente
para luchar con espíritu
y el canto.

(Leonel Lienlaf)

Lautaron henki
kulkee lähellä sydäntäni
katsoen
kuunnellen
kutsuen minua jokaisena aamuna.

Lautaro tulee etsimään minua
etsimään ihmisiään
taistelemaan kanssa hengen
ja laulun.

Mapudungun on ennen kaikkea puhuttu kieli, laulettu kieli. Joskus voi olla vaikea tunnistaa sanoja ilman kontekstia, rituaaleissa ne sekoittuvat toisiinsa, muuttavat muotoaan. Kielessä painottuu ikuinen devenir, oleminen tässä ja nyt. Ja se seuraa syklistä, ei lineaarista aikaa. Tällä hetkellä en itse asiassa pysty sanomaan, minkä verran on lapsia, joiden äidinkieli olisi mapudungun. Pelottaa, että niitä on todella vähän. Opittu kieli on aina kuitenkin eri, kuin äidinkieli. Ja kielen kautta siirtyy niin suuri määrä perinteitä, uskon, että osin myös tapa hahmottaa maailmaa, käsitteellistää asioita.

Mutta voisin vielä hetkeksi palata menneeseen. Katsoa ajassa taaksepäin. Löydettiin nimittäin ihana lounaspaikka. Oikeastaan kävelen sen ohi joka päivä. Sillä on kermanväriset seinät ja syvänruskeat karmit. Olen joskus aiemminkin poikennut sisään, ostanut muutaman empanadan tai sämpylän mutta poikennut vain, ja jatkanut matkaa. Ajatellut, että se on leipomo ja siinä kaikki. Viime viikolla vietin aikaa kirjastossa ja etsin lounaspaikkaa. Kävelin kohti keskustaa ja melkein törmäsin samaisen leipomon kylttiin, se pysäytti minut ja kutsui lounaalle. Päätin vastata kutsuun ja kokeilla mitä on tarjolla 2000 pesolla.

Avasin tutun narisevan oven, nenääni tulvahti tuoreen leivän tuoksu, huomasin kapeat kierreportaat, joiden alla roikkui musta kyltti, joka kertoi lupaavaa tarinaa päivän lounaasta. Maksoin pesot kassaan ja kipusin yläkertaan.. Voi hetki, voi ihanuus. Hymy ja huokaisu. Tätä olen odottanut! Ahmin silmilläni puista pintaa, vanhoja huonekaluja, kulunutta vintage -tunnelmaa. Ikkunoista tulvi sisään valoa, sisällä oli tilaa ja rauhaa. Nuori punertavahiuksinen tyttö pyysi istumaan ja tarjosi haaremihousuissaan koko aterian, kuppi kerrallaan nenäni eteen. Ja söin. Ja nautin - ihanaa uunituoretta empanadaa, talonleipää, kalaa ja perunaa, salaattia, haudutettua teetä. Kaiken kruunasi vielä lempeäsilmäinen haitarinsoittaja, joka soitti herkkiä klassikoita vuosien takaa ja yritti ensin ystävällisesti puhua minulle saksaa. Myöhemmin viikolla palasin, Jasminen ja Alejandran kanssa. Uusia kanta-asiakkaita? Takuulla.