Mapuchejen mailla

Cochabamba

2009-12-22T13:58:00.000-08:00

Taakse jäi kaunis, vehreä ja ylväs Coroico. Aivan ihana paikka se oli. Niin rauhallinen, ystävällinen ja kaunis. Tummanpuhuvia vuoria ympäröi sumea, pehmeä sumu. Puutarha komeili kukillaan, linnut visertelivät ja perhoset etsivät piilopaikkaa kylpyhuoneista. Ainut ikava asia oli hyttyset, jotka rakastivat makeaa vertani. Onneksi paukamat alkavat hiljalleen laskea ja malariavaara on olematon.

Lähdin sunnuntai-aamuna La Paziin, missa vietin päivän, sillä matka jatkui yöbussilla eteenpäin. Nyt taisi veressä olla jo hieman enemmän happea, kun liikkuminen tuntui kevyemmältä. Kävin Koka-museossa tutustumassa kasvin historiaan, sen merkitykseen osana Andien ihmisten elämää ja seurauksiin kasvin edelleen jalostamisesta kokaiiniksi. Koka on bolivialaisille kuin pyhä tuote. Se on todella tärkeä ja jokapäiväinen osa ihmisten elämää. Jokainen tuore aviopari haaveilee oman tuvan lisäksi pienestä kokamaasta. Ja tämä koka on siis kaukana kokaiinista. Huumebisneksestä täällä lähinnä kärsivät kaikki, ja huumeiden käyttäjät löytyvät jostain ihan toisesta maanosasta.

La Pazissa pyörin jälleen myös noitamarkkinoilla. Ostin pari onnenamulettia ja ihmettelin eri uutetarjontaa, esimerkiksi sammakonmehua olisi ollut tarjolla. Kameran kanssa olen hyvin ujo. Tuntuisi röyhkeältä ottaa kuvia ihmisistä ja kameran esille ottaminen ihmisvilinässä lisää myös riskiä, että se lähtee käsistä. Täällä on turha yrittää sulautua väkijoukkoon ja leikkiä paikallista. Turisti mikä turisti. Vaalea hipiä vain paljastaa liikaa.

La Paz yllätti myös kaatosateella ja salamoilla. Sade tyhjensi kadut ja täytti ne vedellä. Pimeää taivasta uhmaten sain pyydystettyä taksin kahvilan ovelta ja pääsin turvallisesti bussiterminaalille. Jälleen yö bussissa, mutta nyt varasin paikan, jonka sai ihan makuuasentoon. Kukahan tilaisi Suomen Express-busseille vastaavat penkit?

Maanantai-aamuna saavuin sateen seuraamana Cochabambaan. Varasin halvan mutta viihtyisän hostellin. Kiertelin kaupunkia parin italialaisen tytön kanssa. Herkuteltiin paikallisilla pasteijoilla ja piirakoilla. Täältä löytyy viihtyisiä kahviloita. Plazat ovat täynnä iltapäivän tunteja kuluttavia kaupunkilaisia. Vihreät palmut reunustavat katuja, katusoittajat rytmittävät askelia, tunnelma on rauhallinen ja lämmin. Täällä on myös kauniita kirkkoja, koloniaalisia rakennuksia ja Santa Teresan luostari vuodelta 1760, joka oli aivan uskomattoman kaunis.

Luostari toimii yhä mutta historiallinen osa on museoitu. Lähes kaikki oli alkuperäisessä asussaan. Appelsiinipuille tuoksuva sisäpiha oli täynnä kasveja ja askelmien kuluttamia laattoja. Kappeleita koristivat ranskalaiset antiikkiset pastellinsävyiset tapetit. Oli taidetta, kultaa ja pehmeitä puupintoja. Kävelimme kirkkoa ympäröivän muurin päällä ja kuuntelimme kyyhkysten kujertelua. Muuri on kopio Vatikaanissa sijaitsevasta muurista, kiveä kiven päällä, ehkä puolitoista metriä leveä. Oli rauhoittavaa katsella ajan elävöittäviä kattotiiliä ja kuvitella elämää muutama sata vuotta sitten. Jokaisen perheen toinen tytär oli "luostarin oma" ja luostareissa oli sama sääntö silloin ja nyt, kerran sisään astuttua ei ollut paluuta takaisin. Elämä suljettujen porttien sisällä, omanlainen, omalakinen maailmansa. Elämä, jota voi vain kuvitella.

Nyt olen lähdössä katsomaan jazz-tanssia kaupunginteatteriin. Odotan jännityksellä, mitä tuleman pitää. Sain melkein viimeisen paikan, näytös taitaa olla loppuunmyyty. Huomenna lähden iltapäivällä kohti Tupizaa, missä vietän joulun. Ja pahoittelluni, jostain syystä en pysty nyt muokkaamaan tekstiä, bloggeri ei ole ollenkaan yhteistyöhaluinen. Taitaa olla jo ihan joulufiiliksissä.

Kun maa poltti jalkojen alla ja pilvet hipoivat paalakea

2009-12-19T04:50:00.000-08:00

La Paz oli hengastyttava kaupunki. Kaupunki on laaksossa, mutta 3660 metrissa, laakson rinteet on rakennettu tayteen taloja ja horisontissa haamottavat vuoret. (pahoitteluni, en loyda tasta koneelta pisteita aakkosten paalle) Korkeudesta, kiipeilevista kaduista ja huonosta ilman laadusta johtuen tunsin oloni aika vasyneeksi. Kiertelin raukeana katuja, ihmettelin "Noitamarkkinoiden" tarjontaa - taalla on mahdollista loytaa mm. yrtteja joka lahtoon, Pachamamalle uhrattavia makeisten nakoisia muovipaloja, "kuivattuja" alpakan paita, muistoesineita eri jumalista ja tietenkin variaatio erilaisia koka-tuotteita.

Kavin valtion taidemuseossa ja nykytaiteen museossa. Valtion taidemuseo esitteli lahinna Perun virreinaton ajan taidetta, jossa esiintyivat renesanssin, barokin ja uusklassismin aikakaudet: tyot, jotka kasittelivat kirkon ja paikallisten uskomusten ja jumalien vuoropuhelua, jotka pohtivat moraalia liittyen kaannytystyohon ja pakanuuteen. Lahempana nykypaivaa nakyi pohdinta alkuperaisvaeston roolista osana kansallista identiteettia. Vaihtuvissa nayttelyissa oli bolivialaisen taiteilijan Oscar Pantojan retrospektiivi, esitellen taiteilijan toita vuosien varrelta. Pantoja on yksi tunnetuimmista bolivialaisista kuvataiteilijoista. Nykytaiteen museosta mieleen jai Eusebio Choquen tyot unohdetuista maanviljelijoista, ihmisista joita pukivat ponchot, mutta joilta puuttuivat kasvot. Molemmat rakennukset olivat upeita ja historiallisia. Taynna pylvaita, korkeita huoneita ja joissain osin ilmetta kohensi korkea lasikatto.

Toisena La Pazin paivana lahdin Tiwuanakoon, joka vie vierailijansa aikamatkalle pre-inka/ajalle 1500 eKr. - 1200 jKr. Historiallisessa seremoniapaikassa asui parhaillaan 20 000 ihmista, jotka palvoivat aurinkoa, kuuta, puumia, laamoja jne. mutta erityinen merkitys oli auringolla. Yha tana paivana ayumarat keraantyvat 21.6. Tiwuanakoon tuntemaan auringon energian jalkojensa alla ja toivomaan sen loputonta, ehtymatonta virtaa. Suurin osa alueen rakenteista on ajalta 300 - 700 jKr. Keramiikka-esineet ovat yksi parhaiten sailyneista. Ja niissa toistuivat kolme varia - punainen, valkoinen ja musta, jotka symboloivat pyhaa kolminaisuutta: taivasta, maata ja maanalaista maailmaa, jotka muodostavat tiwuanakojen, nykyisten ayumarojen maailmojen ulottuvuudet. Ohitin myos auringon, kuun ja puuman portit. Ohitin hallitsijoiden, pappien ja viisaiden miesten patsaat. He muodostivat yhteison ylaluokan, jonka status ei ollut periytyvaa vaan ylaluokkaiset valittiin lapsista, joiden kallo sittemmin muokattiin pitkulaiseksi. Tiwuanakot olivat yksiavioisia ja tavoitteena oli, etta perheeseen syntyi viisi lasta, viiden vuoden valein. Syntyvyytta saannosteltiin nokkosuutteella (!).

Samojen tiwuanakojen tai ayumarojen jaljilla jatkoin keskiviikkona, kun vierailin Isla del Solilla, Titicaca-jarvella. Saari on auringon syntymapaikka, auringon saari, ja sen kylla tunsi poltteena iholla ja saihkeena silmissa. Kavelin polkuja, joita on kavelty tuhansia vuosia. Katselin uskomattomia maisemia, korkealle kohoavia vuoria ja ihmettelin, miten pilvet tuntuivat pian koskettavan paalakea. Kaukana merenpinnasta ilma ohenee, ja sen myos tunsimme, kun teimme parin tunnin vaelluksen saaren pohjoisosasta etelaan. Onneksi matkaseurueesta loytyi kokalehtia pureskeltavaksi, tuntui, etta niista oikeasti oli hyotya.

Olin kaksi yota Titicaca-jarven rannalla, Copacabanassa. Mukava, rauhallinen pikkukyla. Torstaina lahdin tanne pieneen vihreaan paratiisiin, Coroicoon. Tama on niin kutsuttua Yungas-aluetta. Kaunista vihreaa, vehreaa. Taalla Andit tavoittavat Amazonin, ja ilma on todella kostean lammin. Olen vain tuijotellut vuoria parvekkeelta pari paivaa ja ihmetellyt lintujen ja perhosten elamaa, ja loytanyt chilelaisesta kirjailijasta Jose Donososta uuden ystavani. Huomenna lahden kohti Cochabambaa, mista toivon Soadin lisaksi loytavani paremman nettiyhteyden.

Suloisen makea Sucre

2009-12-13T19:24:00.000-08:00

Terveisiä Bolivian suklaakaupunki Sucresta! Ja tekstiilikaupungista, mitä taidetta! Olen aivan myyty! Kävin torstaina sucrelaisessa käsityömuseossa, jota ylläpitää paikallinen antropologiseura ASUR. Järjestö toimii Chol-Cholin tapaan voittoatuottamattomana reilunkaupan välittäjätahona käsityöläisten ja markkinoiden välillä ja sen parissa tehdään myös kiitettävästi antropologista tutkimusta. ASUR toimii eteläisessä Boliviassa, ja tekee yhteistyötä paikallisten alkuperäisväestöjen kanssa, erityisesti Jalq'a ja Tarabuco -yhteisöissä.

postikorttikuva

Kankaissa on yhteisöjen muisti: ne pitävät yllä jopa 500 - 1000 vuotta vanhoja perinteitä. Kankaat ovat täynnä symboleita, jotka liittyvät arjen rutiineihin, eri elämänvaiheisiin, sosiaalisiin tilanteisiin. Symbolit aktualisoituvat yhteisön ylläpitämissä rituaaleissa ja ovat ymmärrettävissä kulttuurisessa kontekstissa. Kankaiden kuviot vaihtelevat, ja jokainen työ on uniikki kokonaisuutensa. Kutoja kutoo kangaspuilla todellisuutensa, toistaa kulttuurisia traditioita, leikkii banaalin ja profaanin välimaastossa: "kudomme kaiken mitä näemme, minkä tunnemme". Kankaista voi löytää erilaisia eläimiä - lintuja, joilla on neljä päätä, neljä jalkaa; leijonia, hevosia. Joissain kankaissa ihmisiä on vähän ja maailmaa hallitsee eläinten valtakunta. Vapaat, kauniit, yllättävät eläimet. Pyhä, kaoottinen, yliluonnollinen maailma, joka on vapaa todellisuuden laeista. Kankaisiin voi kutoa myös kalenterin; upottaa kuvia karnevaaleista, sadonkorjuusta, häistä, sateettomasta vuodenajasta, kevätkylvöstä.

postikorttikuvia

Näyttelyssä esiteltiin myös kankaissa ja niiden symboleissa tapahtuneita muutoksia. Jokainen aikakausi on jättänyt oman jälkensä, muutokset elävät kulttuurisen muutoksen rinnalla. Perinteiden ohella yhtä lailla ympäröivä todellisuus, tämä tässä ja nyt on mahdollista kuvioida kankaalle, johon se jättää muistijälkensä ja on siitä edelleen tulkittavissa. Vaikka käsityöt ovat olleet usein naisten vastuulla, on ulkoapäin tullut kiinnostus herättänyt myös miesten mielenkiinnon ja oppimishalun käsityökulttuuria kohtaan. ASUR on vuodesta 1994 järjestänyt työpajoja myös miehille, ja näyttelyssä oli joitain miesten tekemiä töitä esillä sisältäen värikkäitä eläinkuvioita, absurdeja hahmotelmia. Museon terassilla sai seurata käsityöläisiä itse työnsä ääressä. Uskomaton työ ja taidonnäyte. Vaatii notkeita sormia ja keskittymiskykyä - erityisesti kun museovieraita pyörii ympärillä. Juttelin perjantaina miehen kanssa, joka oli ollut ennen ASUR-järjestössä töissä, ja hän kritisoi sen toimintaa siitä, ettei järjestö maksa todellakaan reilua hintaa kaiket päivät "näytillä oleville" kutojille. Työ vaatii äärimmäistä tarkkuutta ja keskittymiskykyä, ja tästä toiminnasta jäi suuhun mieto esineellistämisen maku.

Näyttelykokonaisuuteen oli yhdistetty etnomusikologiaa käsittelevä osuus, jossa pohdittiin musiikin merkitystä yhteisössä, ja kuinka siihen liittyvät tanssi ja eri rituaalit, asusteet. Musiikki mm. määrittää ja pitää järjestyksessä kalenterivuotta. Se vie aikaa eteenpäin. Jokaiseen vuodenaikaan liittyy oma tyylilajinsa ja soittimensa. Lisäksi musiikki kategorisoi, erottaa feminiinisyyden ja maskuliinisuuden: naiset laulavat matalalta, miehet soittavat instrumentteja (esim. kitarantapainen charango) ja "viheltävät". Yhdessä sävelet, kankaat, tanssi ja asusteet tuovat yhteisöön esteettisyyttä, sekä toimivat identiteetinrakentajana ja pyhien tilojen rajaajana. Soitto, tanssi ja laulu muodostavat tavan elää ja ajatella.

Katedraali

Perjantaina vierailin talossa, jossa syntyi itsenäinen Bolivia. Kiersin paikan opiskelijaryhmän kanssa, näin kultaa ja kimallusta, palan valkoista paperia, jossa sievällä kaunokirjoituksella julistettiin maa itsenäiseksi. Näin Simon Bolivarin valtaisan puisen pään, potretteja Bolivian presidenteistä (joista muuten 20 prosenttia on kuollut väkivaltaisesti), itsenäistymisen ajan maalauksia, esineitä, pyhäinjäännöksiä. Ulkoapäin talo ei erityisesti erottunut Sucren muista vaaleapintaisista rakennuksista. Koloniaalinen aika näkyy täällä selvästi. On kirkkoja, luostareita ja mahtava katedraali. Sucresta on itsenäisen Bolivian symbolinen sydän, täällä tuomioita julistaa korkein oikeus ja kansalaisia sivistää muutama yliopisto. Kaupunkia ei myöskään turhaa kehuta maan kauneimmaksi.

Casa de Independencian sisäpihaa

Sucresta löytyy myös maan keskuspankin sponsoroima antropologia/ folklore museo, joka pitää sisällään valokuvaaja Pierre Vallombreusen näyttelyn maailman eri puolilla asuvista alkuperäisväestöistä ja niiden kohtaamasta syrjinnästä ja väkivaltaisuuksista. Kuvat oli karua katseltavaa ihmiskohtaloista, jotka asuvat eri kansallisvaltioiden sisällä, mutta eivät mahdu kansallisvaltion muottiin, eivät ole sen tunnustettu osa. Valokuvaaja tuo esille näiden "näkymättömien" ihmisten humaanin puolen ja sen todellisuuden, jonka he elinympäristössään kohtaavat. Kuvat ja kuvista ulospyrkivät silmät kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, ja haluaisivat varmasti kertoa paljon enemmän. Valokuvaaja viittasi myös alkuperäisväestöjen eksotisointiin, kysymyksiin, joihin itse törmäsin myös mapuchejen kanssa työskennellessäni. Millaisia romanttisia päiväunia haluamme tarjota länsimaiselle yleisölle? Millä oikeudella kaupallistamme kulttuurisen, sen todellisuuden, missä ihmiset elävät? Kuka ruletissa viime kädessä hyötyy?

Museossa oli lisäksi hieno näyttely maskeista, joita Bolivian lukuisat kansanryhmät käyttävät eri (uskonnollisissa) rituaaleissa, juhlissa, karnevaaleissa. Maskin kautta on mahdollista leikkiä todellisen ja epätodellisen rajapinnoilla, lähestyä jumalia ja luonnonvoimia. Niiden kautta on mahdollista astua sisään maagiseen, luovaan, metaforiseen, absurdiin maailmaan. Johonkin, mitä ei tarvitse selittää, tai käsitteellisesti ymmärtää. Näyttelyteksti kehotti huomaamaan ja olemaan ylpeitä tästä kulttuuriperinnöstä, joka antaa mahdollisuuden nauraa, itkeä, olla osa yhteisöä ja samalla rikkoa ihmisiä erottavat ja syrjivät luokka/ heimo/ kansallisuusrajat. Maskit ovat nykyisin maaseudun lisäksi yhtälailla osa urbaania kulttuuria, ja Carneval de Oruro on maa(ilma)n kuulu.

Näiden maskien innoittamana kävin illalla katsomassa bolivialaisia kansantansseja. Olihan se täysin turisteille suunnattu, mutta mielenkiintoinen. Esityksessä esiteltiin eri puolelta Boliviaa tulevia tansseja ja niihin liittyviä perinteitä. Se on niin upeaa, että nämä perinteet todella elävät yhä. Maa on kulttuurisesti niin rikas! Jokaisen antropologin paratiisi, voisin kuvitella. Kun näkisi tanssit vielä oikeassa kontekstissa (huokaus), ehkä joku päivä, ehkä...

Tässä lopuksi vielä muutama kuva Sucresta - kiipesin ylös näköalapaikalle, marhasin katuja, hiljennyin kirkossa ja lauantai-iltana hyppäsin La Pazin bussiin ja täällä nyt ollaan, 3660 metrissä. Yöbussi ylitti odotukseni, sain matkustaa melkein vaakatasossa ja bussi oli lämmin! Huomenna lähden katsomaan inkaraunioita ja tiistaina suuntaan kulkuni Titicaca-järvelle. Hassua, että kohta on jo joulu. Ei sitä täällä niin vain pääse tunnelmaan. Joulukrääsääkin on ollut kaduilla ilahduttavan vähän.

Matkalla Valparaisosta Sucreen

2009-12-10T04:43:00.000-08:00

Heräsin vähän pilviseen aamuun Sucressa. Täällä on sadekausi, mutta ilma on ihanan lempeä ja eilen aurinko porotti lähes pilvettömältä taivaalta. Ihana, kaunis kaupunki. Ja niin rauhallinen. Olen nyt ollut kaksi yötä täällä, ensimmäisen yön vietin ihan järkyttävässä 3 euron hostellissa, ja nyt nautin 5 euron luksuksesta, vaikka huoneen seinät onkin vähän homeessa. Mutta toi on nyt reissaajien hostelli ja on aina kiva tavata ihmisiä ympäri maailmaa ja vaihtaa kokemuksia ja ajatuksia. Keskustelut alkavat usein "hei, mistä tulet, minne menet, kauanko olet ollut täällä".

Eilen onnistuin loistavasti deletoimaan lähes 150 viime päivinä otettua kuvaa (!!!) Menin sisään johonkin ihmeelliseen kuvaohjelmaan ja jostain syystä latasin kuvani sinne, ja kun sitten halusin deletoida kuvani ohjelmasta niin onnistuin poistamaan ne saman tien kamerani muistikortilta. Aaargh! Ja tietenkin sinne meni kaikki surrealistiset suola-aavikkokuvat, kuvat flamingoista, laguuneista, geysireistä. Onneksi päiväkirjan sivuille jäi muutaman matkalaisen yhteystiedot, yritän saada vielä joitain kuvia muistoksi.

Yleisesti ottaen aika on lentänyt ja minä sen mukana. Vietin Valparaisossa vielä puolitoista päivää. Nautin kaupungin väreistä ja merestä. Väistelin tuulta, joka puhalsi kapeita katuja pitkin kuljettaen hiekkaa mukanaan. Nousin antiikkisella hissillä ylös kukkuloille, katsoin kuinka laivat saapuivat värikkäiden konttien ja korkeiden nostokurkien täyttämään satamaan. Ja Chilessä kun ollaan, ihastelin seinämaalauksia, joille oli perustettu ihan oma ulkoilmamuseo. Tiistaina vierailin naapurikaupungissa, Viña del Mar'ssa. Ranta, palmut ja bulevardit. Tunnustelin kuinka kuumaa oli hiekka varpaiden alla, miltä näytti putsattu rantabulevardi ja huojuvat palmut, sekä tietenkin vaaleana hohtava kasino, joka löytyy jokaisesta chileläisestä kaupungista. Loputtomien unelmien, toiveiden, tappioiden keidas.

Tiistaina jätin hyvästit Valparaisolle ja jatkoin matkaa Santiagon kautta La Serenaan, ja sieltä aamun ensi tunneilla koti Pisco Elquiä. Bussimatkat ovat menneet täällä ihmeen kivuttomasti, vaikka olen matkustanut jo tuhansia kilometrejä. Olin taas nenä kiinni ikkunassa, silmät maisemia ahmien. Piscoon ajaessamme hiljennyin katsomaan kuinka aurinko nousi tummien vuorten takaa terävöittäen ääriviivat ja lopulta pehmentäen ne vaalealla valollaan. Ihanat, mahtavat vuoret. Pisco oli uinuva, haaveileva kylä. Paikka, jossa aika on pysähtynyt, hiljentynyt auringon polttamiin päiviin ja öihin, jolloin sitä ympäröi taivaan korkea tähtikatto. Ensimmäistä kertaa elämässäni näin, kuinka kuu nousi vuorten takaa valaisemaan sysimustaa yötä. Pisco on tunnettu kosmisista energioistaan, siellä on tehty ufo-havaintoja ja metsästetty tähdenlentoja. Ja Piscon laaksoissa kypsyvät rypäleet, joista valmistetaan janoisille chileläisille perinteistä juomaa piscoa, mitäs muuta.

Tutustuin reissussa bolivialaiseen Soadiin. Soad oli ollut Santiagossa viime vuoden opiskelemassa ja oli tullut Piscoon nauttimaan lomapäivistään. Kävimme yhdessä kahlaamassa joessa, etsimme paikallisten lounaspaikan, missä sai mahan täyteen parilla eurolla ja vierailimme lähikylässä, missä chileläinen Nobel-palkittu kirjailija/runoilija Gabriela Mistral on syntynyt, kasvanut, käynyt koulua, opettanut. Kylä on kirjailijafanien pyhiinvaelluspaikka, ja kirjailijan mukaan on nimetty myös kulttuuritalo, mistä löytyi kirjasto, nettipäätteitä ja kutomo, jossa paikalliset naiset paukuttivat kangaspuitaan. Hostellimme oli hyvä ja rauhallinen. Muistan kuinka luin kirjaa riippukeinussa, katsoin kuinka aurinko laski hiljalleen sinisinä hehkuvien vuorten taa ja täytin vatsani aprikooseilla, joita oli tippunut ympärillä olevista puista. Ja yöllä nukuin syvää ja rauhallista unta.

Keskiviikkona lähdettiin kohti La Serenaa. Vietin vielä muutaman tunnin Soadin kanssa ja bussiasemalla tapasin Siinan ja Janin, sattumalta! Lähdettiin yhdessä kohti San Pedro de Atacamaa. Bussi lähti jo neljältä iltapäivällä, joten harrastin taas maisemamatkailua. Autiomaa, tuuli ja aurinko - miten ne ovatkaan muovanneet maan pintaa; poimuja, halkeamia, katkelmia. Silmien kantamattomiin eroosion kuluttamaa maata. Päivien armoton paahde, viileät elottomat yöt. Vastakohta, joka täällä konkretisoituu, tekee ympäristöstä ja olosuhteista karun kauniit.

Mutta, mutta. Yöbusseissa on myös omat riskinsä. Siinalta ja Janilta varastettiin nimittäin reppu, jossa oli mm. pariskunnan passit, rahaa, videokamera ja luottokortti. Bussi pysähtelee yölläkin kesken matkan ja joku pitkäkyntinen oli ottanut mukaansa myös jotain hänelle kuulumatonta. Vaikka busseissa kerätään ylös matkustajien henkilötiedot on roistoja silti mahdotonta jäljittää - jos ei pysty sanomaan ihan varmasti missä ja miltä paikalta ei toivottu matkalainen oli hypännyt kyydistä pois. Yleisesti bussit ovat Chilessä hyviä ja hyvin turvallisia. Arvotavarat on vain köytettävä kroppaan kiinni. Henkilökunta ei voinut kuin pahoitella tapahtunutta, eikä varkaiden kohteena ole vain gringot vaan ihan yhtä lailla chileläisten tavarat tekevät kauppansa: samaisessa bussissa katosi myös parin chileläisen omaisuutta. Kaikesta tapahtuneesta jää jäljelle pettynyt ja inhottava olo. Vietettiin päivä kuitenkin yhdessä San Pedrossa, joka on turistirysä, ja keidas keskellä aavikkoa. Tehtiin retki Valle de la Luna'an "Kuulaaksoon" sekä Valle de la Muerte'en "Kuolemanlaaksoon". Ympärillä oli hiekkaa, suolaa ja erämaata. Päivän kääntyessä iltaan kuuntelimme, kuinka suolakiteet poksahtelivat vuoren seinämissä, tunsimme, miltä tuntui aavikon armoton tuuli ja ihastelimme eroosion muovaamia pinnanmuotoja. Lopulta hiekan kylvettäminä ihastelimme sadan muun silmäparin kanssa auringonlaskua laaksojen taa...

Perjantaina hyvästelin suomiystävät, jotka joutuivat palaamaan Santiagoon hakemaan uudet passit. Itse suuntasin nokkani kohti Boliviaa suola-aavikkoseurueen kanssa. Matka tosin meinasi pysähtyä rajalle, kun minulla ei ollut chileläistä henkilöllisyystodistusta, vaikka olin viisumilla maassa. Sen kortin hankkiminen jäi aikoinaan puolitiehen, kun ajattelin, etten sitä kuitenkaan enää tarvitse ja siihen olisi vain kulunut turhaa aikaa, rahaa ja paperityötä. Kirkkain silmin tunnustin asian rajavirkailijalle ja vaikka hän ensin totesikin, että nyt lähdet kyllä vankilaan kanssani, sain kuin sainkin leiman passiini. Muutama ylimääräinen sydämenlyönti, helpotuksen huokaisu ja yli rajan.

Ja - ihana tavata sinut, Boliviaaa!!! Sinun suola-aavikkosi (12106 m2), laguunisi, flamingot ja kuumat lähteet. Meillä oli upea reissu, mahtava porukka; neljä aussia, kaksi madridilaista, brittipariskunta, irkkupariskunta, saksalainen Lars ja minä. Pakkauduttiin kahteen jeeppiin, nukuttiin hostelleissa keskellä aavikkoa. Ruoka oli hyvää, oppaat erinomaisia. Nyt en voi kuin kaivata ja harmitella kuvia, jotka hävisivät bittiavaruuteen!!! Maisemat kun olivat jälleen taas jotain niin uskomatonta. Näin neljä eri laguunia, laavaa pulppuavia geysirejä, pulahdin +35'c kuumaan lähteeseen ja ihastelin flamingoja, jotka syövät levää laguuneista, astelevat varovasti paikasta toiseen ja levittävät kauniit, vaaleanpunaiset siipensä tarpeen tullen. Upein ja henkeä salpaavin oli 4278 metriä meren pinnan yläpuolella komeileva Laguna Colorada, missä vierailimme lauantai-aamuna. Vesi hohti punertavana ja tyynenä heijastaen flamingot pinnastaan. Mineraalit ovat värjänneet maan uskomattomalla pastellipaletilla. Punainen väri tulee levästä, planktonista ja reunoilla oleva valkea sodiumista, magnesiumista, "boraxista". Ja flamingojen vierellä oli lempeitä laamoja laiduntamassa. Ihmeellistä miten nämä eläimet elävät täällä lähes 5000 metrin korkeudessa, flamingot jäisissä vesissä, laamat kuivilla aroilla kuljeksien.

Saavuttaessa suola-aavikolle, kohtasin kuivan, suolaisen maan, sinisen taivaan, horisontissa häämöttävät vuoret, jotka ikään kuin leijailivat ilmassa, näyttivät akvarellimaalauksilta - toiset piirtyivät himmeämpinä, toiset voimakkaampina. Olin kuin satukirjassa, Dalin epätodellisessa unimaailmassa. Vain vitivalkoinen maa, kirkkaansininen taivas ja minä. Oltiin myös aika hullun korkealla, kaukana merenpinnasta. Ensimmäisenä yönä nukuttiin 4400 metrissä, toisena yönä laskeuduttiin noin 3000 metriin. Osalla porukasta oli univaikeuksia, ja itse olin hauskuuttanut seuralaisia puhumalla unissani, espanjaksi muuten. Nähtiin matkan varrella myös vicuñoita, jotka ovat laaman tapaisia, mutta paljon sirompia ja nätimpiä; aavikkokettu, peltopyy tai riekko (perdiz en español) ja kolibri, joka rakensi pesäänsä "kuivuneissa koralleissa" kaktussaarella, keskellä suola-aavikkoa.

Maanantaina saavuimme siis Uyniin, Boliviaan. Jäin yöksi kaupunkiin, kun yöbussit Sucreen olivat jo täynnä ja jatkoin matkaa tiistai-aamuna. Ja täällä nyt ollaan. Eilen vietin päivän tekemättä mitään, pakko hieman hengähtää, että jaksaa taas. Tänään kierrän joitan museoita. Boliviassa 70 prosenttia asukkaista on alkuperäisväestöä - kaduilla näkee naisia ja miehiä hyvin perinteisiin asuihin pukeutuneina. Käsitöitä myydään joka kulmassa. Ja mitä vielä - Evo Morales voitti sunnuntaina vaalit. Ja ihmiset vaikuttavat tyytyväisiltä tulokseen, paitsi Santa Cruzin alueella, missä on valta ja raha. Missä on öljy, mikäs muu.

En vacaciones

2009-11-29T15:05:00.000-08:00

Viimeisin päivitys 5. marraskuuta. Voi ei! Viimeinen kuukausi töissä meni hektisesti ja kannettavani teki varaslähdön lomalle aikapäiviä sitten. Nyt en tiedä mistä aloittaa, mitä kertoa. Muuta kuin, että nyt on loma, nyt on aikaa. Yritän reflektoida tapahtunutta ja katsoa taaksepäin. Kertoa mitä koin, mitä näin - miten ikinä kaiken muistankaan.

Nyt olen Valparaisossa. Täällä on lämpö, valo ja meri. Kaunista, uniikkia rakennustaidetta. Valparaiso on Unescon maailmanperintökohde. Pastellinsävyiset talot kiipeävät vuorenrinteitä pitkin, kapeat kadut mutkittelevat niiden välissä ja horisontissa kimmeltää meri. Saavuin tänne tänään Santiagosta, missä vietin kaksi ensimmäistä lomayötä. Tänään olen kävellyt jalat kipeiksi, mäkiä ylös ja alas, ja ihmetellyt kaupungin muotoa ja tunnelmaa.

Kävin Pablo Nerudan talossa La Sebastianassa. Tämä oli nyt kolmas Nerudan talo, jossa vierailin, ja ehkä vaatimattomin ("vaatimattomin"). Näköala eri kerroksista oli aivan uskomaton - meri, meri, meri(!) Talo oli täynnä värejä, kapeita portaikkoja ja yksityiskohtia. Nerudan diplomaattiura ja keräilyharrastus ei jää epäselväksi - talot ovat täynnä ympäri maailmaa tulleita esineitä ja näiden kertomia tarinoita. Erityisesti Isla Negralla, missä vierailimme eilen, löytyy kokoelmaa simpukoista, hyönteisistä, lasista, keramiikasta, kristallista, laivapienoismalleista, maskeista, musiikki-instrumenteista (jne.jne.jne) - mukana myös suomalainen "miniatyyri" kantele.

Tyyni valtameri tekee vaikutuksen. Isla Negralla vaahtopäät tyrskysivät rantatörmäisiin, vesi virtasi valtavalla voimalla. Meri on kylmä, voimakas, alistava. En voi tuntea kuin kunnioitusta sen loputonta massaa kohtaan. Ehkä se myös lisää tunnetta siitä, että täällä on todella maailman laidalla ja ympärillä on vain jotain ääretöntä, loputonta. Fin del mundo. Chileläiset kuvaavat usein maataan saarena, joka on elänyt eristyksissä muusta maailmasta. Välillä mietin, miten kuvailla tätä mentaliteettia, enkä oikein vieläkään löydä sanoja. Machismo elää yhä voimakkaana, diktatuurin ajasta ei puhuta, mapucheja ei tunnusteta. Mitä on nykypäivän chileläisyys, mistä ihmiset rakentavat identiteettinsä - palasista, yksilöinä, kuka mistäkin. Eräs ystäväni täällä kommentoi, että ei chileläisillä ole identiteettiä - he vertaavat itseään muihin, kärsivät alemmuuskompleksista, eivät näe sitä rikkautta, kauneutta ja moninaisuutta, mikä heillä on ympärillään vaan näkevät sen, mitä heillä ei ole. Tietty yhtenäisyyden puute johtuu varmasti paljon myös siitä, että kansakunta on niin jakautunut rikkaisiin ja köyhiin. Pieni vähemmistö omistaa paljon ja on hyvin varakasta, enemmistö on köyhää tai keskiluokkaista, joilta puuttuu kuitenkin mahdollisuudet edetä elämässä. Maa on kallis, palkat ovat matalat. Tulonjako on olematon. Chile on myös yksityistämisen luvattu maa.

Ja muuten, Santiago näytti jotenkin uudet kasvot. Ehkä suurin vaikutus oli lämmöllä. Olin niin kaivannut sitä. Kuinka nyt kylmän sijasta lämpö tuntui luissa ja ytimissä. Enää ei tarvitse olla olkapäät korvissa, koko kroppa jännittyneenä kylmästä. Tuntuu, että Temuco jäi vielä odottamaan kevättään, vaikka luonto jakoi kanssamme kukkameren ja vihreän eri sävyt. Mutta myös sateen, ja nyt ymmärrän Nerudaa, kuinka hän kuvaa etelän sateita, Araucanian metsiä. Tämä maa pitää sisällään niin paljon, kaikki ilmastot, autiomaasta jäätikköön. Mutta nyt, ympärillä välimerellinen lämpö. Hay que disfrutar.

Sushia ja pilatesta, chileläisittäin

2009-11-05T11:11:00.000-08:00

Nyt on jo marraskuu. Vaikea kuvitella loska ja koleus, pimeät illat ja kynttilänvalo. Täällä on niin valoisaa iltaisin. Eilen oikein havahduin siihen, kun olin tekemässä ruokaa - aurinko loi himmeän valokeilan ikkunan läpi ja seinäkello tikitti varttia vaille kahdeksaa. Päiviin tulee lisää pituutta ja aika kuluu huomaamattomammin. Työpäivät tosin venyvät täällä usein muutenkin kuuteen, seitsemään. Mutta aamulla ei tarvitse istua seitsemältä toimistossa. Chileläinen aikakäsitys joustaa. Ainakin järjestökentällä.

Sää on ollut vaihteleva. Välillä tuntuu, että taivas kaatuu niskaan mutta seuraavana hetkenä onkin jo pouta. Täällä on niin vihreää, sateelle kiitos. Työ vie nyt paljon ajastani. Yritän saada evaluaationi, tai ehkä paremmin sanottuna havainnointini, esseeni, kasan ajatuksia (???) kolmessa viikossa valmiiksi. Olen istunut yliopiston kirjastossa ja kuluttanut toimiston sohvaa. En suostu stressaamaan töistä, vaikka välillä tuntuu, ettei aika riitä. Yritän keskittyä siihen mitä teen, ja teen sen minkä teen. Se riittäköön tällä kertaa. Kirjastossa ulkomaalaisena ei saa kirjoja lainaksi kuin yhdeksi yöksi ja kolme kirjaa kerrallaan. Normaali käytäntö on kolme kirjaa, kolme päivää. Ensimmäisellä kerralla kohdallani tehtiin poikkeus - kolme kirjaa viikoksi, ja kolme kolmeksi päiväksi. Suomen kirjastopalvelut vain ovat niin loistavat, näinä hetkinä sen aina muistaa. Mutta täällä ei vain ole yhtä kattavaa palvelujärjestelmää, ja palvelukulttuuri on eri. Maassa maan tavalla. Pitää olla onnellinen, että yleensä sain kortin ja että pääsen sen avulla sisälle kirjastoon.

Viime perjantaina käytiin katsomassa kaupunginteatterissa Chilen kansallisbaletin Verdi Réquiem. Orkesteria tässä sielunmessussa ei valitettavasti ollut, mutta oli ihanaa nähdä tanssia, liikettä ja kehon kieltä. Joissain kohdin olisin ehkä kaivannut lisää tulkintaa, joissain yllätyksellisyyttä mutta kokonainen, kokoava teos kaikenkaikkiaan. Joissain kohdin oli myös pakko nauraa (ääneen). Vaikka tulikin olo, että ei täällä nyt saisi nauraa. Eihän se sitä tarkoita, ettei arvostaisi vaan sitä, että kokee jonkun liikkeen, tilanteen, kenties jonkun yksityiskohdan huvittavana.

Sama vakavuusaste löytyi muuten pilates-tunnilta jokunen viikko sitten. Meillä oli Siinan kanssa kortit paikalliseen jumppataloon, ja tietenkin innosta pinkeinä mentiin kokeilemaan paikallista pilatesta. Noh, ystävät rakkaat - se ei ollut ihan sitä, mitä siltä odotimme. Chilessä pilates tarkoittaa pelkistetysti jumppapalloa ja vatsalihaksia. Ohjaaja tuijotti meitä ilmeettömällä haukankatseellaan, suu kireänä viivana ja näytti esimerkkiä mitä on rytmi ja missä tuntuu teho, kun oikeasti on vatsalihakset - kun oikeasti olisi vatsalihakset, miten puristaa jalat ylös linkkuveitsi asentoon ja laskea alas - un, dos, un, dos, un, dos -- chicas, chicas! Ja tätä puristusta jatkui tunnin verran. Välillä vähän notkuttiin pallon päällä ja haettiin tasapainoa. Välillä mielen valtasi masennus ja epätoivo. Ja välillä vain purskahdettiin nauruun, tuimista katseista huolimatta. Ehkä tunnit olisivat paikallaan bikinikuntoa ajatellen, mutta joku tolkku. Joku nautinto ja liikkumisen riemu. Sitä sen olla pitää. Jumppakortti tosin loppui jo. Se siitä sitten. Nyt lupaan kuukauden päivät kuluttaa joogamattoani, jonka uskollisena raahasin Suomesta asti mukanani. Uskon mielenrauhaan joulukuun korvilla.

Ja liikettä täällä kyllä tarvii, jos haluaa jotenkin pysyä linjoissa. Chileläiset osaavat herkuttelun jalon taidon. En tiedä missä olisin nähnyt vastaavaa. Laatu ja määrä - ei säästellä rasvaa, ei sokeria. Annoskokoja, joita ei edes tunneta Suomessa. Keskiviikkona käytiin kampaajan jälkeen kahvilla ja jaettiin kahvin kanssa pala kakkua. Kakku oli kerroksittain kinuskia ja lehtitaikinaa, ja muutama pähkinä taisi olla joukossa. Voi mikä autuas sokerihumala, voi miten täyttyi kakkukiintiö. Kampaajalla käynti oli taas aivan yhtä jännittävä ja epämääräinen kokemus, mitä ulkomailla minulla yleensä. Sattuman kauppaa. Tällä kertaa toimitus kesti ehkä 10 minuuttia (ehkä liioittelen) Naps, naps - sinne meni. Ilman pesua, ilman turhia kampailuja. Tulos: polkkatukka, josta huolellisemman tarkastelun jälkeen löysin yllättäviä pidempiä haituvia ja lievää epätasaisuutta. Mutta kun hätä on, on Maggi. Hän leikkasi ystävällisesti epämääräisyydet pois, ja nyt tukka on ihan ok.

Ja muuten, täältä saa hyvää sushia! Olen niin onnellinen. Listalla on sushia myös avocado, lohi ja jollain gratinoidulla reunuksella. Sushia, jossa on juustoa tai lihaa. (Sushia ihmisille, jotka eivät oikeasti pidä sushista). Mutta myös ihan perinteistä ja ihan oikealla leväreunuksella. Me alegro!

Murales

2009-10-26T19:13:00.000-07:00

Julkinen tila, yhteinen tila. Mutta kenen tila, mitä se sisältää? Millaisia kuvia siinä näemme, mitä koemme? Mitä tunteita ja ajatuksia meitä ympäröivä visuaalinen herättää? Pysähdymmekö, ajattelemmeko?

Tässä kurkistus Temucon sydämeen, Plaza de Armas'lle, missä taide on täyttänyt tilan. Sana on vapaa tarinoille, tulkinnoille.

Ihana tavata sinut, Perjantai!

2009-10-24T00:30:00.000-07:00

Minne katosi lokakuu, minne viime viikot? Mutta ihana oli tavata sinut perjantai, vaikka kohta vaihdutkin jo lauantaiksi. On jo ihan erilainen olo. Olen nimittäin ollut kipeänä; kuumetta, kurkkukipua, voimattomuutta. Ei, tämä ei ole sikainfluenssaa. "Mutta voihan se sikainfluenssakin muuttaa muotoa", sanoo ihana huolehtivainen äiti. Ei äiti, en usko tällä hetkellä siihenkään. Mutta olen siis vain tuijottanut valkoista kattoa, valkoista seinää, lukenut romaania, pohtinut mennyttä aikaa, ja tulevaa aikaa. Ja ymmärtänyt, että kaikki vain kestää aikansa. Ei ajan kanssa voi pitää kiirettä. Pitää malttaa, antaa ajalle aikaa, ja itselle aikaa pysyä ajassa.

Mapuche-mytologian mukaan on mahdotonta elää tulevassa. Mennyt, eletty ja koettu, muodostaa sen, mitä olen nyt. Se on johdattanut minut tähän hetkeen, se muodostaa tulevan. Tämä hetki, elävä ja elinvoimainen, on kokemus menneen ja tulevan välissä. Ainut todellinen. Tässä ja nyt. Winka, valloittaja - länsimaalainen, ahdistuu, jos ei suunnittele tulevaa, jos ei ole tavoitteita. Hän elää huomiselle, ei tälle hetkelle. Mapuchelle aika on hidasta, rauhallista, koska huominen ei ole samalla tavalla tavoite - miksi tulevaisuudesta tulee olla niin huolissaan, miksi kaikki lukemattomat murheet. Mapuchelle tuleva on menneessä, se mikä on takana, on edessä. Menneen voi nähdä. Menneestä voi laulaa, ja runoilla. Alla olevassa runossa Leonel Lienlaf viittaa menneeseen, Lautaroon, mapuchejen sotasankariin, jonka henki kulkee mukana kuitenkin myös nykyisyydessä ja tulevassa.

El espíritu de Lautaro
camina cerca de mi corazón
mirando
escuchando
llamándome todas las mañanas.

Lautaro viene a buscarme
a buscar a su gente
para luchar con espíritu
y el canto.

(Leonel Lienlaf)

Lautaron henki
kulkee lähellä sydäntäni
katsoen
kuunnellen
kutsuen minua jokaisena aamuna.

Lautaro tulee etsimään minua
etsimään ihmisiään
taistelemaan kanssa hengen
ja laulun.

Mapudungun on ennen kaikkea puhuttu kieli, laulettu kieli. Joskus voi olla vaikea tunnistaa sanoja ilman kontekstia, rituaaleissa ne sekoittuvat toisiinsa, muuttavat muotoaan. Kielessä painottuu ikuinen devenir, oleminen tässä ja nyt. Ja se seuraa syklistä, ei lineaarista aikaa. Tällä hetkellä en itse asiassa pysty sanomaan, minkä verran on lapsia, joiden äidinkieli olisi mapudungun. Pelottaa, että niitä on todella vähän. Opittu kieli on aina kuitenkin eri, kuin äidinkieli. Ja kielen kautta siirtyy niin suuri määrä perinteitä, uskon, että osin myös tapa hahmottaa maailmaa, käsitteellistää asioita.

Mutta voisin vielä hetkeksi palata menneeseen. Katsoa ajassa taaksepäin. Löydettiin nimittäin ihana lounaspaikka. Oikeastaan kävelen sen ohi joka päivä. Sillä on kermanväriset seinät ja syvänruskeat karmit. Olen joskus aiemminkin poikennut sisään, ostanut muutaman empanadan tai sämpylän mutta poikennut vain, ja jatkanut matkaa. Ajatellut, että se on leipomo ja siinä kaikki. Viime viikolla vietin aikaa kirjastossa ja etsin lounaspaikkaa. Kävelin kohti keskustaa ja melkein törmäsin samaisen leipomon kylttiin, se pysäytti minut ja kutsui lounaalle. Päätin vastata kutsuun ja kokeilla mitä on tarjolla 2000 pesolla.

Avasin tutun narisevan oven, nenääni tulvahti tuoreen leivän tuoksu, huomasin kapeat kierreportaat, joiden alla roikkui musta kyltti, joka kertoi lupaavaa tarinaa päivän lounaasta. Maksoin pesot kassaan ja kipusin yläkertaan.. Voi hetki, voi ihanuus. Hymy ja huokaisu. Tätä olen odottanut! Ahmin silmilläni puista pintaa, vanhoja huonekaluja, kulunutta vintage -tunnelmaa. Ikkunoista tulvi sisään valoa, sisällä oli tilaa ja rauhaa. Nuori punertavahiuksinen tyttö pyysi istumaan ja tarjosi haaremihousuissaan koko aterian, kuppi kerrallaan nenäni eteen. Ja söin. Ja nautin - ihanaa uunituoretta empanadaa, talonleipää, kalaa ja perunaa, salaattia, haudutettua teetä. Kaiken kruunasi vielä lempeäsilmäinen haitarinsoittaja, joka soitti herkkiä klassikoita vuosien takaa ja yritti ensin ystävällisesti puhua minulle saksaa. Myöhemmin viikolla palasin, Jasminen ja Alejandran kanssa. Uusia kanta-asiakkaita? Takuulla.

Escuela Padre Wilfredo de Passau

2009-10-07T17:47:00.000-07:00

Keskiviikko-aamuna puhelin piippasi lupaavasti ja Ariel (ei siis Arien) varmisti odotetun kouluvierailun. Hyppäsin vähän ennen puoltapäivää tuttuun, tunnelmalliseen paikallisbussiin ja suuntasin kulkuni kohti Nueva Imperialia. 40 minuuttia poskilihaksia tärisyttäen, takapuoli puutuneena, saavuin tähän pieneen, sympaattiseen kaupunkiin, jossa noin 80% asukkaista on mapucheja. Ja sen huomasi heti katukuvasta: mapuchet ovat usein hieman tummempia iholtaan, vanhemmat naiset kulkevat huivit päässä, miehet käyttävät ponchoja ja jonkin sortin stetsoneita. Mutta eivät läheskään kaikki, ja perinneasuihin pukeudutaan lähinnä pukeutumista vaativiin tilaisuuksiin, juhliin ja rituaaleihin. Suurin osa Chol-Cholin käsityöläisistä on myös Nueva Imperialin alueelta kotoisin.

Imperialissa hyppäsimme toiseen bussiin ja jatkoimme matkaa kohti koulua, kohti Boroaa. Tai tarkemmin sanottuna Boroa Alto'a. Kylään, jossa koulu sijaitsee, menee busseja vain kerran päivässä. Matka taittui nopeasti, ihailin tapani mukaisesti maisemia, ja nyt silmiini tarttuivat myös rukat, puusta ja heinästä rakennetut perinteiset mapuche-kodit. Ne näyttivät niin asettuvan ympäristöönsä, arvonsatuntevina ja viisaina, luonnollisina värikkäiden, matalakattoisten puutalojen rinnalla. Luonto, luonto, luonto!!! En voi olla toistamatta ja hehkuttamatta, mutta kun on vain niin kaunista! Voisin vain tuijotella päiväkaudet maisemia ja elää pumpulinpehmeässä haavemaailmassani.

Koulurakennus oli keltainen, pitkulainen ja punaisilla ikkunakarmeilla koristeltu. Sen kapeammalla, meidät vastaanottavalla seinustalla oli iso valkoinen risti ja punaiseksi maalatulla puupalalla luki valkoisella, koukeroisella kaunokirjoituksella Escuela Padre Wilfredo de Passau n:o 279 alto Boroa. Piha vietti rakennukselta alaspäin, ja alhaalla oli pienempi rakennus, missä oli peseytymistilat ja oletettavasti varastohuoneita. Oikealla tästä oli kenttä ja puun rungoista rakennetut maalit, kuinkas muutenkaan, ja sen takana hieman metsää, sitten peltoja ja peltojen liepeillä asutusta. Erillisrakennuksen vasemmalle puolelle jäi värikkääksi maalattuja leikkitelineitä, sitten taas puita, pensaita ja verkkoaita, jonka takana oli lisää kasvillisuutta.

Luokkahuoneesta kuului hiljaista puheensorinaa. Yolanda, koulun opettaja tuli tervehtimään meitä. Koko koulussa on oppilaita 13, iältään 5-12-vuotiaita ja yksi opettaja. Yksi luokkahuone. Yksi ruokailuhuone ja keittiö. Hetken päästä astuimme luokkaan sisään. Oppilaat nousivat kohteliaasti seisomaan ja toivottivat tervetulleeksi. Uteliaat silmäparit tuijottivat herkeämättä, kuului naurun tirskahduksia. Esittelin itseni, näytin kartalta mistä kaukaa tulen ja kerroin kuinka monen monta tuntia kestää lentomatka. Ja entä jos tulisin laivalla? Mitenhän kauan siinä kestäisi? Mutta, mutta. Miksi vanhempasi ovat antaneet sinulle noin erityisen nimen? Täällä ihmetellään. Milla nimittäin tarkoittaa mapudunguniksi kultaa, ja Maija yhdistetään mayoihin. Selvä enne! Ja yksi selitys millalle on ollut hiukseni, ne kun ovat "kullanväriset", niinpä juuri.

Lapset ovat mapucheperheistä mutta heidän äidinkieli on espanja. Ariel opettaa koululla kerran viikossa kulttuurin liittyviä tapoja, uskomuksia, tarinoita. Ja mapudunguniakin. Näistä lapsista huomasi, että he ovat ylpeitä taustastaan, kertoivat isoäideistä ja muista perheenjäsenistä, jotka opettavat heille kulttuurin liittyviä asioita. Historia on täällä pitkä ja juuret syvällä. Nämä seudut olivat viimeisiä, jotka espanjalaiset valloittivat, ja suurin osa näillä seuduilla asuvista perheistä on mapucheja.

Ja voi mitä lapsia! Esittelivät niin ylpeinä piirustuksiaan ja runojaan. Tía, tía - mira! Ja tätihän kierteli, katseli ja ihasteli. Ja vaikka ikäjakauma oli melkoinen, oli tunnelma luokassa rauhallinen, mukavaa vieraskoreutta veikkaisin. Lapset kerääntyivät ympärilleni ja kertoivat tarinoitaan ja haaveitaan. Kenestä tuli lääkäri, kenestä juristi, kuka halusi lentäjäksi. Sitten kuulin sankaritarinan hengenpelastaja äidistä, sukulaisista, jotka tulivat kaukaa, jopa Suomesta asti, koska puhuivat ihan yhtä outoa ja kummallista kieltä, mitä minä lapsille puhuin. Yksi poika kertoi myös silmät säihkyen, kuinka hän haluaisi niin kovasti ystävystyä merihevosten kanssa, sellaisten väriltään sinipunaisten, joilla voi ratsastaa meressä. Ja joku onnekas oli löytänyt sateenkaaren päästä aarteen, oikein koruja. Taisi olla sama hengenpelastaja äiti ja tarinankertoja tytär.

Käytiin myös ulkona etsimässä digüeñe-nimisiä sieniä, joita kasvaa puissa. Ja löysimmekin! Sienet kuulemma ehkäisevät vanhenemista, mutta ei niissä oikein mitään makua ollut, kummallinen kumimainen koostumus ja jotain kaasua sisällä. Ja sitten sain maistaa mudaj-juomaa, jota oli valmistettu lokakuiseen rituaaliin, jossa siunattiin maa ja tuleva sato. Mudaj-juomasta sanotaan, että jos ihminen on terve, jää juomasta hyvä olo. Ja minullehan jäi. Suorastaan taivaallinen. Mitä se juoma sitten sisältää? Ni idea. Jotenkin hapattamalla se on varmaan tehty, ja pohjalla on sakkana viljaa.

Ja kuka muuten jaksaisi istua koko koulupäivää sisällä? Välillä on hyvä vähän pelailla palloa ja kiipeillä puissa, eikö niin? Lisää ehdottomasti luovuutta ja pitää mielen virkeänä.

Mudaj-juoman tarjoaja vei minut myös kävelylle kotitilalleen, näytti lempi maisemapaikkansa, mielenmaisemansa. Päivä oli lämmin ja kaunis. Puut kukkivat yhä - valkoista, keltaista, aniliinia. Pehmeä valo himmensi horisontin ja maan murretut värit antoivat luonnolle puuteroidun pinnan En ihmettele maan merkitystä mapuche-mytologialle, ennemminkin ihmisten vieraantumista luonnosta, kehityksen kummallista kulkua.

Maalla kun ollaan - linssiin osui myös viikon vanhoja possuja ja lampaita, jotka selvästi nauttivat poseeraamisesta.

Mutta niin. Näistä lapsista jäi hyvä ja valoisa mieli. Oli vähän haikeaa hypätä autoon, antaa taas maiseman vaihtua, kohdata kaupungin kiireiset kadut. Milloin tía tulet takaisin? Kun se Suomi on niin kaukana, niin pitkän matkan päässä. Niin, milloin? Ehtisinkö ennen joulukuuta?

Sadetta kuunnellessa

2009-10-04T16:08:00.001-07:00

Sataa, sataa ropisee...Taivasko se siellä itkee? Olin jo melkein unohtanut, miltä sade kuulostaa, miten se rummuttaa vettä viemäreihin ja ropisee ikkunaan, sekä tummaan tiilikattoomme. Näihin hiljaisiin, raukeisiin sunnuntai-päiviin se myös jotenkin sopii. Tuo tunnelmaa ja puhdistaa ilmaa alkavalle viikolle. Mira sanoi tänään, että pitää siitä, että säässä tapahtuu jotain, että sekin vaihtelee. Ja niin annoimme sadeveden kaunistaa kasvojamme Avenida Alemaniaa kävellessämme. Kuka jaksaisikaan iloita jatkuvasta auringon paisteesta? Pitkäpiimäistä, sitäkö se on? Kuten Sophia pohtii isoäidilleen Tove Janssonin Kesäkirjassa. Mikä se sellainen sää edes on, sellainen tylsä ilmasto. Niin säässä kuin elämässä yleensä pitää vähän tapahtua, vähän virrata, ropista, myrskytä. Sitten on taas auringon ja poutapäivien aika.

Nyt se sade oikein pauhaa! Tulvii räystäitä myöten. Onneksi on katto päänpäällä, ja takka tulilla nielemässä kosteutta. Mutta huomenna pitäisi olla taas pouta. Onkin ollut niin upeat ilmat, niin kevät. Jokainen päivä on vihreämpi ja valoisampi. Kohta vaihdetaan kellotkin. Ja sitten aikaero Suomeen ei ole kuin viisi tuntia. En oikein osaa enkä halua ajatella vielä paluuta, eikä tarvitsekaan. Täällä pystyy elämään eri tavalla hetkessä, vaikka jollakin tavalla myös tajuaa, kuinka aika rientää, kuinka katoavaista kaikki on, kuinka kohta Chile, tämä todellisuus tässä ja nyt, muuntuu muistoksi. Mennyt aika, vangittu aika, mukana kulkevat ja siirtyvät tunnelmat. Uskon, että näistä rakentuu myös tuleva todellinen vaikka se vasta arvoitus onkin, että millainen, missä ja mitä tehden.

Temucossa oli kansalliset kirjallisuuspäivät. Kävin perjantaina ja lauantaina kuuntelemassa muutaman luennon ja kirjailijaesittelyn. Perjantaina pohdittiin esimerkiksi toimittajan ja kirjailijan välisiä kosketuspintoja, työnkuvaa. Ymmärrykseni mukaan chileläinen lehdistö on vielä melko konservatiivinen, esimerkiksi katolisen kirkon arvovallan kyseenalaistaminen ja homoseksuaalisuus ovat tabuaiheita, joihin ei haluta niin mennä. Paneelissa olleet toimittajat, joista valta-osa oli myös kirjailijoita, kokivat, että ovat töissä lehdessä - lehdelle, ja noudattavat näin yleistä linjaa. Luovan kirjallisuuden kautta heillä on kuitenkin valta toteuttaa itseään, viedä läpi asioita, joista tulisi puhua, joista halutaan puhua. Ja hiljalleen myös media on avautumassa, pienin askelin mutta painavin askelin, ja näissä askelissa he kokivat tärkeänä olla mukana. Sanoissa on joka tapauksessa paljon valtaa ja voimaa. Oli myös kiinnostavaa kuunnella kirjailijoiden vielä julkaisemattomia esseitä, kuunnella kuinka he ilmaisivat itseään espanjaksi ja saivat tempaistua juoneen mukaan, vangitsivat yleisönsä. Toisaalta kuulin myös "näin luetaan artikkeli suoraan paperista mahdollisimman nopeasti ja monotonisesti" puheenvuoroja, joiden aikana luomet muuttuivat raskaaksi ja ajatus harhaili haavemaailmaan.

Olin koko viime viikon museokaupalla töissä. Se on tässä ihan lähellä, joten työmatka lyheni kummasti. Kaupassa poikkeaa asiakkaita, taiteilijoita tuomassa tuotteitaan ja hakemassa tienestejään. Päivät ovat rauhallisia ja pystyn samalla tekemään muita kirjoitustöitä, tai lueskelemaan myynnissä olevaa kirjallisuutta. Ja pohtimaan, mitä ostaa mukaan Suomeen, mitä ehkä lähettää, vaikka se maksaa täällä todella paljon. Tapaan siis kaupassa aina mielenkiintoisia ihmisiä, ja kun käyn heidän kanssaan keskustelemaan niin he toki haluavat tietää mistä olen tullut, miksi olen Chilessä, mitä tekemässä - miksi valitsin juuri Chilen, enkä mitään muuta Etelä-Amerikan valtiota? Mutta niin, viime viikolla ovesta astui sisään englanninopiskelija ja jotenkin puhe kääntyi musiikkiin ja sitten ilmeni, että hän fanittaa suomalaista bändiä Korpiklaania (?!?!?!), ja on menossa keikalle Puerto Montiin marraskuussa. Klaanilla on meneillään Vodka Revolution Tour. Ja esimerkiksi Stratovarius esiintyy lokakuussa Santiagossa. Suomalaiset raskaamman rockin yhtyeet ovat aika kovassa imussa espanjankielisissä maissa. Sitä on vain itse pihalla kuin lumiukko noista piireistä, mutta niin, kulttuurivientiä tämäkin.

Ja kaupassa olen tavannut Arienin, graafisen suunnittelijan, joka pitää myös tunteja mapuche-lapsille maaseudulla. Hän pyysi minut mukaansa kouluvierailulle ja nyt tulevana keskiviikkona lupauduin menemään. Arien tuntui vaikuttavalta ihmiseltä, ihmiseltä joka uskoo asiaansa ja haluaa tehdä sitä sydämellään. Pääsen kuuntelemaan mapudungunia, tapaamaan lapsia ja tutustumaan koulumaailmaan. Meillä alkaa myös mapuche-taiteilijoiden pitämät työpajat, joita menen havainnoimaan, ja ehkä osallistunkin johonkin ryhmään.

Sade jatkaa ropisemistaan. Päivä alkaa taittua iltaan, yöhön. Unen tuloa odotellessa taidan tuijottaa hetken tekstejäni ja valmistautua viikkoon tulevaan. Saludos.

Cerro Ñielol

2009-09-26T08:05:00.000-07:00

Temucosta löytyy myös vihreä keidas, Cerro Ñielol, jota lähdimme tänään Siinan ja Miran kanssa valloittamaan. Mira, uusi suomalainen, liittyi seuraamme torstaina. Nyt Maggin hospedajessa on oikea Colonia Finlandesa. Cerro on meiltä kävelymatkan päässä, joten päätimme nauttia vapaapäivästä, auringosta, kevään kosketuksesta ja kiivetä ylös hakemaan uutta perspektiiviä kaupungille. Niin helposti sitä päätyy kulkemaan samoja katuja ja tuttuja reittejä, jolloin kokonaiskuva jää aika ohueksi. Pääsymaksu vuorelle oli meiltä ulkomaalaisilta 1000 pesoa, eli reilun euron. Muilta 700. Mutta sallittakoon pieni gringalisä.

Oli upeaa kävellä vanhassa metsässä. Puut olivat niin mahtavia, kasvoivat korkealle ja peittivät taivaan. Tuli mieleen tarinat ja myytit maailmanpuusta, joka kaadetaan maailman alkuaikana, kun maailma on valmis, jotta kuu ja aurinko vapautuisivat. Mapucheille puut ovat tärkeä elementti esimerkiksi eri rituaaleissa, jotka suoritetaan puiden ympäröimänä. Ja macheilla, mapuchejen henkisillä johtajilla, on oma puu canelo, jonka jokainen heistä istuttaa ja jonka kanssa he ovat "yhtä". Sanotaan, että jos joku vahingoittaa pyhää puuta vahingoittaa hän samalla puun istuttanutta machia. Tämän pyhän "kanelipuun" oksaa on käytetty myös rauhan symbolina.

Chilco(?)

Ja alla kuva tämän 90 hehtaarin metsän näköalapaikalta, josta Temuco avautui eteemme. Miradorin vieressä oli ravintola, jossa kävimme tankkaamassa empanadoja, energiaa laskua varten. Cerron näköalapaikalle ei tosin kävele portilta kuin vartin, ja perille kiemurtelee myös asfaltoitu tie autoja varten. Polkuja metsässä varmasti vielä riittää tallattavaksi. Tämähän oli vasta ensi kosketus metsiin, ja patikoinnin alkusoitto.

Ja mitä rakastan Temucossa yli kaiken? Kukkivia puita! Jotain niin arkista, mutta niin esteettistä. Oksa, joka avaa ensin vihreän silmun, verhoutuu sitten kukkahuntuun. Kevät on vuodenaikana niin kaunis, niin lupaava. Jokainen päivä on lämpimämpi, valoisampi, värikkäämpi. Odotan kevään värejä myös kankaisiimme. Luvassa on liilaa, vihreää, sinisen eri sävyjä.

...

Puut kantavat valoa,

mutta hiljaisuus kevyt lintu

liitää vesiä pitkin.

Puut kantavat valoa,

mutta harmaa siipi jo viistää vettä ja taivasta

hiljaisuus, kevyt lintu,

asettuu puihin ja sytyttää pesänsä,

tulena valo nousee taivasta kohti

eikä kukaan voi kantaa sydäntänsä kevyesti

koska kauneus on rakastamista

koska kauneus on tuskallista

niin kuin linnun ainoa laulu

(Kirsi Kunnas)

...

Katujen väriä, taidetta, tunnelmaa...

Fiestas patrias

2009-09-19T19:40:00.000-07:00

Voi pyhä itsenäisyys! Syödään ja juodaan, juhlitaan! Tulee ihan suomalainen joulu mieleen. Ja Maggi, vuokraemäntämme, pistää parastaan - touhuaa posket hehkuten aamusta iltaan, taukoamatta, mutta työstään nauttien. On ihanaa nähdä, miten ihminen on niin täynnä energiaa, ja tuntuu vilpittömästä onnelliselta siitä, että olemme täällä. Silmät säihkyen hän kyselee vointiamme, antaa neuvoja, varoittelee katujen vaaroista. Hyvää vastinetta rahoille, sanoisin. Ja avaa ihan toisella tapaa ikkunan chileläiseen kulttuuriin, arkeen, yksinhuoltajanaisen elämään.

Perjantaina kokoonnuimme tänne kotiin. Maggi tarjosi meille juhlalounaan. Ihana aurinko lämmitti poskiamme, kun nautimme alkupaloja - empanadoja (juusto- ja lihapasteijoita) sekä piscosouria sisäpihalla. Seurueessa oli meidän suomineitojen lisäksi Maggin tyttäret Cristina ja Claudia, sekä Patricia, brasilialainen psykologian opiskelija, jolla on myös kehystysliike Cristinan, Maggin vanhemman tyttären kanssa. Patricialla on ehkä erikoisin ääni ikinä, vähän käheä mutta samalla vähän nasaali, ja erityisesti jos hänen kuulee puhuvan kauempana, ei kasvotusten, vaikutelma voimistuu. Lisäksi mukana oli Edith, Maggin "chilensveitsiläinen" ystävä. Edithillä on takana poliittisesti aktiivinen menneisyys, ja hän on ollut maanpaossa diktatuurin aikana. Hänen voi sanoa olevan esimerkki ihmisistä, joiden elämästä lukee kirjoista, mutta joita tapaa harvemmin kasvotusten. Odotan kovin näkeväni hänet uudestaan ja kertovan lisää elämästään. Tarinoita, ihmiskohtaloita. Niitä täältä kyllä riittäisi kerrottavaksi.

Mutta asiaan. Lihaan. Tässä meidän lounaskimpaleet:

Ja onnelliset grillimestarit - maestras, Maggi ja Cristina:

Tässä Patricia, Claudia ja Maggi:

Tuntui, että alkupaloista tuli jo kylläiseksi, mutta eihän sillä pitkään pärjätty. Juhlalounaalla lautaselle ilmestyi ensimmäiseksi siis pala lihaa purtavaksi, silmät rävähti (!) auki a sitten alkoi suupielet nykimään, että tätä könttiäkö sitten sulattelen seuraavat viikot. Por favor! Urheana, pihvi poskessa sitten pohdin, kuinka onnellinen Mikko olisi nyt tässä tilanteessa, "suu vehnäsellään", vai mitä?

Lounaan jälkeen lähdimme porukalla vielä katsomaan paikallista juhlaperinnettä, aistimaan karnevaalitunnelmaa. Paikalle oli kerääntynyt perheitä, ikäjakaumalla vauvasta vaariin. On niiiin kiva, että nämä ihmiset vievät meitä eri paikkoihin täällä! Sitä saa paljon enemmän irti kaikesta. Juhlissa "ramadas" oli tanssia, ruokaa, rodeota. Kuinka chileläiset rakastavatkaan syömistä! Tai mikä kansa nyt ei rakastaisi? Ilmassa tuoksui rasva ja makea, ja täältä sai churroksia, myös täytettynä versiona: kinuskilla tai suklaalla, tai kinuskisuklaalla, tai kinuskivadelma täytteellä. Sitten vielä vähän nomparelleja päälle. Makeaa mahantäydeltä, kyllä! Mietin näitä kaikkia juhlissa mukana juoksevia koiria, miten niille kaikki tuoksut ovat samalla unelmien taivas ja valtaisa kidutus. Voi niitä surullisia, toiveikkaita silmiä. Ja sitä kuolan määrää... Ja joka puolella näkee itsenäisen Chilen värejä - sinistä, punaista, valkeaa. On ilmapalloja, lippuja, köynnöksiä. Muovia eri muodoissaan.

Hieman hämmentyneinä katsottiin myös alla olevaa esitystä, jossa mies ja ilmeisesti hänen poikansa, hopeisiin vaatteisiin pukeutuneina pyörivät musiikin tahtiin, samalla selässä kannettavaa rumpua rummuttaen. He ovat Chinchineroja ja esiintyvät yhdessä Organilleron kanssa. Organillero veivaa käsillä koneesta musiikkia - foxtrottia, valssia, tangoa tai cuecaa, ja chinchinero pyörii pyörimistään.

Ja sitten rodeo. Mikä siinä on niin viihdyttävää? Ihmettelen. Täällä rodeo tarkoittaa sitä, että kaksi ratsukkoa yrittää saada lehmä-raukan taklatuksi seinää vasten tietyllä alueella. Lehmät juoksevat hädissään pakoon, hämmentyneinä. Ja nääntyvät. Lopulta ne teurastetaan, kun niistä "ei ole enää mihinkään". Ei jaksettu todellakaan nauttia esityksestä pitkään. Tuli vain paha olo ja ihmetyttää ihmisten tapa viihdyttää itseään. Alla kuvassa kuitenkin ratsukkoja perinteiseen tapaan pukeutuneina.

Rodeon jälkeen aistimme vielä hetken tunnelmaa. Katsoimme paikallisia tanssiesityksiä. Yleisesti on mukava ihan vain tarkkailla ihmisiä, katsoa miten he viettävät aikaa yhdessä ja pitävät hauskaa. Ja kyllähän meitäkin tarkkaillaan. Vaalea hiuksisena ja hipiäisenä täällä kyllä erottuu joukosta ja ihmiset tuijottavat ihan avoimesti. Mutta kaikkeen tottuu. Ulkomaalaisia ei kuitenkaan niin paljoa seudulla ole. Paljon vähemmän, mitä etukäteen ajattelin. Alla on vielä yksi kuva miehistä tyypillisissä mapuche-asuissa.

Lauantaina päätimme lähteä retkelle Valdiviaan. Vuokrasimme auton Patrician kanssa, Maggi ja Cristina tulivat Maggin autolla perästä. Oli ihanaa päästä ulos Temucosta. Katsella taas kuinka vuoret ja metsät siintivät silmissä, kuinka ylväänä ja valkeana Llaima-tulivuori loisti horisontissa. Näimme myös järviä, jokia, meren. Luonnossa on täällä taikaa. Magiaa. Luontoon liittyy myös kaikki Mapuche-mytologia, josta tulen teille vielä kertomaan. Täällä vielä jotenkin konkretisoituu selvemmin, mikä ero on pölyisten kaupunkien ja niin kauniin, vihreän, hengittävän luonnon rinnalla. Vuoret, jotka hipovat pilviä. Usva, joka tuo hetkiin ripauksen unta. Ja kaiken kruunaa valkea, kirkas valo. Tai taivaan korkea tähtikatto.

Mutta Valdivia kerää ympärilleen myös paljon pilviä. Kaupungissa sataa noin kaksi metriä vuodessa. Perun virta pitää meret kylminä näillä Tyynen valtameren rannoilla. Sade tuo vihreyden mutta myös vilun. Kävelimme kaupungin keskustassa. Pienempi ja jollakin tapaa idyllisempi kuin Temuco. Laskeuduimme alas rantaan, ohitimme sotilasparaatin, ihastelimme atsaleoita.

Rannassa oli pieni feria, markkinapaikka. Ja kun oltiin joen rannalla, oli tarjolla myös kalaa. Ja kala-apajilla joukko lintuja, merileijonia ja mursuja! Vaikka ihmisiä oli joka puolella, tunnelma oli rauhallinen, pysähtynyt, kuten pyhäpäivinä voi ajatella olevan.

Lapset ja saippuakuplat

Chilen-neito

Tämän jälkeen ajoimme Nieblaan, syömään empanadoja, casuelaa (keitto, jossa vähän riisiä, korianteria, perunaa, kanaa - ideana on, että ensin syödään keitto alta pois ja sitten kanafile päälle). Paikalla olevat lapset ja nuoret tanssivat cuecaa, ja me tietenkin silmät loistaen nautimme paikallisesta tunnelmasta, chileläisestä juhlien juhlasta.

Lopulta kävimme vielä Castillo de Nieblassa, alunperin vuonna 1645 rakennetussa linnoituksessa, joka suojeli Valdiviaa meriteitse tulevilta valloittajilta. Meillä oli hyvä opastus ja kuulimme tarinaa sotastrategioista, espanjalaisista sotilaista ja yleisesti Chilen historiasta. Ulkona oli vain jäätävän kylmä, mikä osaltaan konkretisoi ne ääriolosuhteet, joissa sotilaat ja ihmiset yleensä, ovat läpi vuosisatojen täällä "fin del mundo'ssa" eläneet.

Almuerzo dieciochero

2009-09-14T15:52:00.000-07:00

Noniin, nyt se sitten alkoi. Itsenäisyyspäivä-viikko. Luvassa yhtä juhlaa! Että ei muuta kuin carrete! Ja työt loppuu jo keskiviikkona. Söimme tänään yhdessä don ja doña Adilion kanssa, jotka olivat valmistaneet meille itsenäisyyspäivälounaan: lihaa, makkaroita, salaattia, pebreä (= korianteria, sipulia, sitruunaa), perunoita, leipää...Ja leipä tarkoittaa täällä yleensä vaaleaa pullaleipää, ja sitä syödään paljon - pan y más pan! Voi Dios mío! Lisäksi makkaraleipä choripan on jotain tyypillistä, paikallista. Ja completo (hodari), josta lisää myöhemmin...Niin ja sitten maistettiin vähän viiniä. Punaviini ja cokis yhdistettynä on täällä muuten jote (ei calimocho) ja jote tarkoittaa myös miestä, joka "pelaa" usean tytön kanssa, samanaikaisesti (mikä nyt olisi suomenkielinen sana?)

Ylhäällä kuvassa käryää siis asado, liha. Tätä chileläiset rakastavat. "Aina on syytä yhdelle asadolle". Hullua, miten itsenäisyyttä juhlitaankin täällä! Tulee ihan mieleen suomalaisten joulu. Nyt vain Chilen liput liehuvat ympäriinsä ja kaikenlaista chilesälää on joka lähtöön. Lisäksi ihmiset syövät ja juovat itsensä kipeiksi, kirjaimellisesti - sairaalat kuulemma täyttyvät tämän viikon jälkeen. Voin tehdä havainnoivaa tutkimusta. Reportaasia luvassa myöhemmin.

Alla kuvissa näette don ja doña Adilion, elementissään.

Ja tässä herrasväen gatito:

Tänään oli muuten aamulla jo "tosi" lämmin, tai huomasin pukeutuneeni turhan lämpimästi. Perjantaiksi on luvassa jo +20, vaikka töissä tänään uhkailivat, että 18.pvä sataa aina. No sehän nähdään. Luvassa on joka tapauksessa cuecaa, paikallista tanssia, jossa pyöritään jotenkin kahdeksikkoa. Ja sitten meidät on kutsuttu katsomaan rodeota, olé!

Uinuva viikko

2009-09-13T07:28:00.000-07:00

Viikko vierähti taas. Blogipäivitykset ovat olleet ihan jäissä. Jotenkin on viime aikoina tuntunut, että pää on ihan tyhjä, eikä mitään kummallista ole tapahtunut vaikka samalla tapahtuu koko ajan. Elämä on asettunut uomiinsa täällä, ja tavallaan mukana seuraa tunne, että tämä kaupunki on jo nähty. Temuco ei ole kaupunkina mitenkään ihmeellinen, pääväri on kuitenkin harmaa, keskusta tunnollisesti kaavoitettu ja autoilijan etu menee jalankulkijan edelle. Kauniita, värikkäitä, yllättäviäkin yksityiskohtia kuitenkin aina löytyy, kun osaa katsoa oikein. Ja on aivan upeaa, kuinka kevät tekee täällä tuloaan kaikkine väreineen. Puut puhkeavat kukkaan, ja niitä kukkia on vaikka millaisia!

Olin viime viikolla kaksi päivää museokaupassa töissä. Se oli mukavaa vaihtelua. Olen kaupassa nyt aina tiistaisin, ja sitten joitain lauantaita. Kaupassa myydään CholCholin tuotteita - eli lähinnä neulottuja ja kudottuja käsitöitä, sekä lisäksi seudun käsityöläisten koruja, "pajutöitä", erilaisia koriste-esineitä ja ruokia. Lisäksi on kirjoja mapucheista, chileläisestä kulttuurista ja mikä parasta - lastenkirjoja mapudunguniksi, joissa on sitten käännös myös espanjaan, joissain myös englantiin. Voisinpa kääntää ne myös suomeksi! Kirjat ovat täällä suhteessa kalliita, ja niitä ei oikein näy missään. Ja näistä kirjoista vain harva todennäköisesti saavuttaa chileläisyleisön. Se on tosi harmi! Kaipaan isoja, kattavia kirjakauppoja! Onneksi myös ostin Santiagosta kirjallisuutta: 7 mapuchenaisen runokokoelman, mapucheja antropologisesta ja kirjallisuustieteen näkökulmasta, yhden kirjan mapuchejen taiteesta sekä artikkelikokoelman historiasta - "ikuisesta taistelusta". Muutama kirjoista on tosin kirjoitettu Argentiinassa, mutta yhtymäkohtia Argentiinan ja Chilen mapuchejen välillä on paljon.

Torstaina olin yliopistolla "taiteiden ja muotoilun" tiedekunnassa seminaarissa, jossa keskusteltiin mapuche-käsityöläisten mahdollisuuksista alueella. Seminaarissa oli ihmisiä, jotka olivat itse käsityöläisiä tai työskentelivät käsityöläisten kanssa. Pohdittiin, kuinka verkostoitua, kuinka yksittäiset ihmiset pääsevät alkuun työssään, miten kehittää uusia tapoja toimia ja soveltaa käsityöperinnettä. Ongelmana ovat tietenkin raha ja toisaalta myös käsityöperinteen arvostus: kuinka saada ihmiset ostamaan paikallisten käsityöläisten tuotteita, ymmärtämään perinteiden arvo ja yleisesti, arvostamaan mapuche-kulttuuria. Harvat chileläiset tuntuvat olevan todella ylpeitä alkuperäisväestöstään. Heille mapuchet ovat ennemminkin taakka, laiska ja barbaari kansanosa, joka ei ole osa "todellista Chileä". Mapuchet mellakoivat ja juovat liikaa. Mapucheilla on oikeuksia, joita ei muilla ole - kuten ilmainen koulutus. Ja kaiken lisäksi he vaativat maata, jonka he väittävät kuuluvan itselleen. Ilmaiseksi. Kaiken tämän takana on joukko tulkintoja, kertojan näkökulmasta riippuen. Mutta joka tapauksessa, jäin pohtimaan, mikä se todellinen Chile on? Ketä siihen kuuluu? Kuka on paljasjalkainen, kuka muualta tullut? Ja miten tämän erotat, todistat, kategorisoit?

Tulee mieleen Pablo Nerudan lause: "Porqué anduvimos tanto tiempo creciendo para separarnos?" (Miksi kuljimme tämän ajan, kasvaaksemme erilleen toisistamme?)

Täällä hospedajessa Maggi pitää meistä hyvää huolta. Meitä suomalaistyttöjä on täällä nyt kolme. Laura ja Siina työskentelevät samassa lehdessä - ja tekevät muuten pitkää päivää! Chileläinen toimituskulttuuri tarkoittaa, että tehdään töitä 12 päivää putkeen, jonka jälkeen on viikonloppu vapaata. Ja työpäivät on vähintään 10-tuntisia. Huhhuh! Vaikka toisaalta, töissä vietetty aika ei tarkoita samaa kuin tehokkuus, eli samat asiat olisi mahdollista tehdä huomattavasti lyhyemmässä ajassa ja vastapainoksi voisi rentoutua ja viettää aikaa myös konttorin ulkopuolella. Itselläni taas on todella rentoa. On jotenkin outoa työskennellä näin stressittömästi. Ei kyllä haittaa yhtään. Järjestössä on hyvä ja avoin työskentelykulttuuri. Saan tehdä todella töitä, jotka koen itse tärkeäksi ja tehdä tutkimuksesta näköiseni. Tosin pitäen mielessäni sen, että työni hyödyttää jollain tapaa sitten myös järjestöä. Uskon, että evaluaationi jälkeen, heillä on yksi paperi enemmän, jolla hakea rahoitusta. Ja pitkällä tähtäimellä, haluan kertoa mapuchejen tarinan näiden kankaiden kautta: avata ne kulttuuriset, sosiaaliset, taloudelliset ja maailmankatsomukselliset nidokset, jotka käsityöperinteen takaa avautuvat. Ja tämä tarina avautuu erityisesti naisten kertomana. On hienoa nähdä, kuinka myös näiden naisten oma itsearvostus kasvaa ja kuinka he arvostavat omaa perinnettään entistä enemmän ja ovat kiinnostuneita välittämään tietoa myös jälkipolville. Syrjinnän ja halveksunnan aika on historiassa kuitenkin pitkä, ja jatkuu ikävä kyllä edelleen. Alueella on onneksi kuitenkin projekteja, jotka pyrkivät kehittämään chileläisten ja mapuchejen välistä dialogia, lisäämään tietoisuutta historiasta ja kulttuurista, tavasta ajatella myös toisin. Aika näyttää, miten tässä tullaan onnistumaan, kuinka pitkälle perinteet kantavat.

Perjantaina käytiin muuten tutustumassa paikalliseen yöelämään Siinan ja Lauran toimittajakollegoiden kanssa. Maisteltiin piscolaa ja tanssittiin reggaetonia, ja hauskaa oli! Täällä tosin baareihin lähdetään yleensä vasta puolenyön jälkeen, ja ihan ei pystynyt olemaan skarpeimmassa terässä pitkän työviikon jälkeen. Baarissa oli myös joku paikallinen laulaja, joka lauloi covereita espanjaksi ja englanniksi - ja kierteli laulattamassa myös asiakkaita. Ihan mielenkiintoista...

Tänään lähdetään Lauran kanssa kipuamaan Cerro Ñielolille, jonka pitäisi olla kaupungin vihreä keidas. Ihanaa päästä luontoon! Hasta pronto!

2009-09-05T17:01:00.000-07:00

Täällä tarkenee jo! En tiedä johtuuko suomineitojen kalpeasta nahkasta, paksusta vaatekerroksesta, sinisistä huulista, vai mistä, mutta käytävässä roihuaa tuli nyt melkein jatkuvalla syötöllä ja täällä on ihan inhimilliset oltavat. Ja valoverhon takaa kimmeltää valonsäteitä. Oi aurinko! Oi kevät!

Eilen oli markkinapäivä. Käytiin Siinan kanssa ferialla ostaa viikon vihanneseväät. Parilla eurolla sai jo kassillisen porkkanoita, avokadoja, omenoita, appelsiineja, parsaa, vähän juustoakin. Kaikki on tuotettu täällä lähellä jossain, lähiruokaa naminam. Tulee hyvä omatunto kun ostaa suoraan tuottajilta. Kaikki on niin riiiiiiiico ja bueeeeeeno. Myyntiteksteissäkin oikein monella iiiii:llä. Ferian jälkeen käytiin paikallisessa ostoskeskuksessa, joka on täysin toinen maailma keskustan markkinahumuun ja sopivaan kaoottisuuteen verrattuna. Kaikki on kliinistä ja kauppoja on joka lähtöön. Ostin pikkupullon viiniä ja söin hyvän ja valtaisan artisokkasalaatin (n.8e).

Nyt sää on sitä, että sataa ja paistaa. Välillä on kylmä, välillä lämmin. Vähän kaikkea, vuorotellen. Yöllä herään ääniin, jotka kuulostaa vedenpaisumukselta. Ja toissa yönä oli joku koirien mittelöinti lähikulmilla. Ihan mieletöntä ulinaa ja ulvontaa, haukkuja joka sävelkorkeudelta. Täällä on aika paljon kulkukoiria, ihan kilttejä ne kyllä on, mutta säälittää välillä. (osa tosin on myös tosi pulleita - mistä ne saa kaiken ruuan??) Vuh-vuh!

Arki armas

2009-09-03T17:43:00.000-07:00

Ensimmäinen viikko on vierähtänyt. Vauhdilla! Olen aika lailla soljahtanut mukaan paikalliseen elämänmenoon, ja rytmiin. Elämä Suomessa, Pohjolassa, tuntuu kaukaiselta. Se on kyllä todella niin toisella puolella maapalloa, mutta ihan yhtä lailla: jalat maassa, pää pilvissä. Täällä on kylmä. Siis KYLMÄ - joka tuntuu luissa ja ytimessä! Ja kun ulkona on kylmä, sisällä on kylmä. Uuni puhaltaa vähän lämpöä, mutta sekin on käytävällä. Mutta onnellinen minä. Töissä on lämmin. Siellä on aina vastassa lämmin hymy ja lämmin tupa. Don ja Doña Adilio, jotka isännöivät Chol-cholin asemapaikkaa, pitävät hyvää huolta meistä.

Nyt on perjantai ja sataa. Siis SATAA! Ja täällä voi sataa monta päivää putkeen. Vaikka viikon, taukoamatta. Ja kun sataa, tuulee. Sateenvarjo tuntuu aika naurettavalta kapistukselta. Meinasin tehdä monet "maijapoppaset" tänään kadulla ja lähteä pohjoistuulen mukana lentoon. Huiiiiiiii! Paras on vain nostaa kaulukset pystyyn, laittaa niska kumaraan, katse tiivisti katuun ja uhmata luonnonvoimia. Ja yöllä on siis vielä kylmä. Nukun täysissä pukeissa: housut, villasukat, (villa)paita, fleece, muutamana yönä on ollu myös lapaset. Ja peitto vedetään korviin asti, käperrytään kerälle, jähmetytään. Aamulla lasken kymmeneen ennen kuin hievahdankaan. Sitten vedän syvään henkeä, säntään ulos sängystä, puen lisää vaatetta päälle, käyn ehkä vessassa, riennän keittiöön ja nautin aamukahvini, pikakahvina. Niin ne päivät täällä alkaa. Kohmeessa. Kaukana Suomen tiivistetyt lämpöpesät. Mutta näin sitä joutuu karaistumaan tämäkin vilukissa. Tulee vähän mieleen Belgian ajat, ai-jai-jai... Tämä on siitä kyllä ehkä vielä potenssiin jotain.

Aamut ovat tätä sateista perjantaita lukuunottamatta olleet kauniita. Ihana kirpeä ilma, valo ja huurteiset maat. Astmaatikolle ei ehkä mikään unelma; kirpeydestä huolimatta ilma on usein uunilämmityksestä johtuen paksu mutta ohut, savunmakuinen. Keuhkot tuntuvat täyttävän vain puolilleen. On kuitenkin ihanaa hypätä aamulla bussiin, hyvästellä Temucon kiireiset kadut ja ottaa suunta kohti "campoa" - maaseutua. 20 minuuttia ajatusten ja maisemien virtaa, ja pinnistelen, että muistaisin missä kohtaa jäädä pois. Ja saavun perille, keskelle peltojen, metsien, "keskelle ei mitään".

Töissä ensimmäinen viikko on mennyt orientoituessa. Olen oikeastaan vain ihmetellyt ja tutustunut ihmisiin. Tämän viikonlopun käytän kirjoitushommiin: on aika tehdä suunnitelma mitä haluan töissä tehdä, miten ja millä aikataululla. Saan paljon vapautta ja on oikeastaan vain omasta luovuudesta ja kiinnostuksista kiinni, mihin haluan energiani kohdistaa Luultavasti teen pienen evaluaation perinteiden siirtymisestä Mapuche-yhteisössä: kontekstissa käsityöt ja Chol-chol. Lisäksi jos vain mahdollista, järjestämme työpajan perinnesymboliikasta Mapuche-naisille ja lapsille. Kankaat ovat symbolien maailma, täynnä mytologiaa ja olennaista on, että myös Mapuche-naiset tietävät, mitä symboleita ja tekniikoita työssään käyttävät. Se ei ole itsestäänselvyys. Esimerkiksi alla olevaa kaikkein arvostetuinta asustetta, Manta Cacique'a, osaa valmistaa vain pieni osa kutojista. Siihen on ihan omat tekniikat ja systeemit, mistä voin kertoa lisää myöhemmin. (Siis nimenomaan minä käsityön ihmelapsi.)

Kankaita:

Ruana:
Tänään, sateisena perjantaina (kuinkas muutenkaan), saimme vieraaksi amerikanserkkuja. He edustivat kahta reilunkaupan järjestöä, esittelivät toimintaansa, hakivat kontakteja. Ei ole ehkä paras aika reiluillekaan markkinoille, mutta tulevaisuus on toivottavasti valoisampi. Siihen ainakin kovasti uskotaan. Itse käsityöläisen saama summa on joka tapauksessa minimaalinen, ja Chilessä elämä ei ole mitenkään satumaisen halpaa, vaikka keskipalkka on kuulemani mukaan vain noin 250.000 pesoa, eli noin 32o euroa.

Oli hektinen, mielenkiintoinen päivä. Sain ensikosketuksen sympaattisiin, rohkeisiin Mapuche-naisiin, joiden kanssa tulen varmasti tekemään yhteistyötä myöhemminkin. Mukana oli siis myös eri käsityöyhdistysten jäseniä. Don ja doña Adilio valmistivat meille herkkusuille ihanan lounaan, jota nautimme alla olevassa kuvassa. Oikealla puolellani on Pamela, joka oli ennen Chol-cholin johtaja ja vasemmalla puolella Marta, joka on yksi Ñimi Kafe Pu Domo-järjestön edustajista.

Kello alkaa lähentyä puolta yötä. Täällä muuten nukuttaa erinomaisesti! 9h menee kevyesti - kylmästä ilmanalastako johtuu? Lamppu surisee vähän kummallisesti. Täällä on muuten energialamput joka paikassa. Paitsi nyt tossa kyseisessä halogeeni(?) valaisimessa, joka hehkuu katonrajassa. Odotan rauhallista, inspiroitunutta, ehkä poutaistakin viikonloppua. Vähän kahvittelua, kirjoittelua. Mutta nyt univarustus esille ja unille.

...............zzzzzzzzzzzzzzzz...............

Arte!

2009-08-31T07:50:00.000-07:00

Y más arte! Miten tylsää ja harmaata olisi elämä ilman taidetta? Santiagossa taide loi eloa ja valoa metroon, kaduille, gallerioihin. Kaikki näkemäni ja kokemani oli vain pintaraapaisu, mutta tarpeeksi herättämään mielenkiinnon chileläistä (nyky)taidetta ja yleensä kulttuurielämää kohtaan. Chile on siis paljon muutakin kuin Pablo Neruda ja Isabel Allende. Tai Roberto Matta. Esimerkiksi chileläiseen teatterihistoriaan kuuluu aika, jolloin jokaisella korttelilla oli oma teatterinsa. Mikä on teatterin, orkesterin ja elokuvan aika tänään? Siitä lisää myöhemmin.

MetroArte!
http://www.metrosantiago.cl/metro_arte.php

Perjantaina kävin myös kahdessa museossa, jotka olivat: Museo de Artes Visuales & Museo Chileno de Arte Precolombino. Jälkimmäinen oli hyvä katsaus Chilen historiaan - aikaan ennen conquistadoreja, aikaan conquistadorien jälkeen. Mukaan lukien viime vuosikymmenet. Näkemäni museot eivät ole mitenkään valtavia, mahdottomia kiertää muutaman tunnin aikana. Museot ovat siistejä ja moderneja. Esittelevät historiaa melko neutraalilta ja yleiseltä kannalta, menemättä yksityiskohtiin. Siis niinkin neutraalilta kannalta, kuin historiaa yleensä voidaan kirjoittaa, tai esitellä. Informaatiota kuitenkin tulee riittävästi. Niinkin riittävästi, ettei sitä pysty kerralla sulattamaan. On palattava takaisin, avattava historian kirjat. Kiinnostavana esiintyy erityisesti alkuperäisväestöjen historia, joka museoissa välittyi laajan esineistön kautta. Miten paljon niihin sisältyy symboliikkaa, jota ei vain itse näe ja ymmärrä. Jokainen esine kertoo omaa tarinaansa tapakulttuureineen. Samalla "edistyksen vuosikymmenet", 1900-luku näyttäytyvät melko samanlaisena maailmanhistoriassa. Eri ideologiat, valtataistelut, sodat ja rauhanaika, kansallisvaltion rakentaminen, teollistuminen. Ihminen on aika lailla sama huolimatta siitä millä puolella maailmaa seilaa. Historia toistaa itseään, mutta mitä siitä opimme?

Taidemuseossa oli puolestaan kolmen eri taiteilijan teoksia: Valentina Cruzin, Gerardo Pulidon ja Tomás Rivasin - näistä kaksi viimeistä muodosti yhteisnäyttelyn Flujo: La politíca del montaje, joka kertoo kahden nuoren taiteilijan tarinaa heidän vuodestaan stipendiaattina Argentiinassa. Töissä oli paljon valkoista valoa, kultaa ja niissä näkyi mielestäni hyvin nuorten taiteilijoiden prosessuaalinen suhde ammatilliseen identiteettiinsä. Osa teoksista oli maalattu suoraan museon seinille.

Suuremman vaikutuksen teki kuitenkin Valentina Cruzin näyttely Entre líneas y sombras (viivojen ja varjojen välissä). Teokset olivat upeita ja mielenkiintoisia, vaikka samalla hyvin selkeitä ja tulkittavissa olevia. Taiteilija. Tulkitsija. Näyttely oli retrospektiivi vuosilta 1963 - 2008. Diktatuurin aika: sidotut kasvot, kaatuneet ruumiit. Mielenilmauksia, vainoa, protesteja kaikkea tukahdutettua vastaan. Kuvista heijastui uhka ja pelko. Mitä tapahtuu ihmiselle, kun mihinkään ei voi luottaa, kun kaikkea tulee epäillä. Olla hiljaa, tai kärsiä ja olla hiljaa. Diktatuurin jälkeiseltä ajalta taiteilijan töissä tulee esiin arki - niin tavallinen mutta samalla niin rikas. Barcelonan kadut, ihmiset. Lisäksi, yksi näyttelyn osa käsitteli lapsuuden satuja, niihin tehtyjä kuvituksia, sovituksia.

(kuva: http://mavi.cl/)

(kuva: http://www.mavi.cl/)

Taidemuseon kaupassa oli myytävänä Francisca Rosasin muistorasioita! Muistui mieleen Socomin sosiokulttuuriset projektit, maahanmuuttajat, uniikit, ainutkertaiset tarinat. Ehkä meistä jokainen voisi joskus koota jonkun tarinan, muiston, ajatuksen. Visualisoida sen rasiaan. Antaa esineille rooli ja symboliikka, tuoda se muidenkin tulkittavaksi.

Kaduilla kulkiessani vastaan tuli Paz Carvajalin teos Scrabble, jonka idea on samaisessa pelissä. Carvajal puhuu sanoista ja sanojen tärkeydestä itseymmärryksellemme, tehdessämme todellisuudesta käsitteellistä. Mutta samalla hän tuo esille vaikeuden vangita ajatus, mitä lopulta saamme ajatukistamme kiinni? Pysymmekö niiden perässä? Eivätkö ajatukset ole aina nopeampia kuin kykymme seurata niitä? Ajatuksia ei tulisikaan vain kuvailla sanoin vaan vangita (!) ne kirjoituksen kautta.

Ja lopuksi; käsityön ystäville ehdoton paikka Santiagossa on Barrio Bellavista. Samainen "chic ja hippy" barrio, missä Pablo Nerudan talokin sijaitsee. Tämä kaupunginosa on täynnä pikkupubeja ja puoteja, joissa erityisesti nuoriso tuntui viihtyvän. Kadut olivat täynnä naurua ja päivän viimeisistä tunneista nauttivia chileñoja. Täällä näin jopa muutamia ulkomaalaisia, jotka hostellia lukuunottamatta tuntuivat olevan harvassa...

Ensikosketus Santiagoon

2009-08-30T15:45:00.000-07:00

Saavuin Santiagoon aamulla, varhain. Aurinko säteili taivaankannella kun laskeuduimme lumipeitteisten Andien yli. Huokailin ihastuksesta; kuinka upeat, ihmeelliset vuoret! Matka sujui hyvin, lähinnä rauhallisesti nukkuen, lukien. Vierustoverinani oli argentiinalainen señora, nyt jo eläkkeellä oleva arabiankielen opettaja. Hän oli syntynyt Damaskoksessa, Syyriassa ja sittemmin muuttanut Cordobaan, Argentiinaan. Olimme perillä aikataulun mukaisesti 7:30.

Uuden tuoksut, kieli, ihmiset. Ehkä voimakkaimmin aistin valon. Olin jo unohtanut miten erilainen se on, kuinka kirkkaasti mutta samalla pehmeästi se täällä paistaa. Siristelin silmiäni, tuntui että oli jo keskipäivä vaikka kello löi vasta kahdeksaa. Lentokentältä siirryin metroasemalle bussilla. Viereeni istui tullivirkailija, joka aloitti hetken päästä kevyen rupattelun notkealla chileläisellä aksentilla. Kun ilmeni, että olen Suomesta, kääntyi puheenaihe talvisotaan ja sen eri vaiheisiin. Hämmästyttävää oli, että tämä (ehkä sotahullu) herrasmies tiesi nimen -talvisota- suomeksi, eikö vain? Sain kuitenkin hyvän opastuksen eteenpäin ja hetken hikisessä, aamuruuhkaisessa metrossa pyörittyäni löysin tieni hostellille, kaupunginosaan Bellas Artes.

Jätin ilomielin tavarat säilytykseen ja lähdin kevyin askelein aistimaan päivän kiireisiin heräävää pääkaupunkia. Ensimmäisen kolmen tunnin aikana eksyin, useasti. Kaikki oli niin uutta, erilaista. Ja samalla kaikki kadut näyttivät hyvin samanlaisilta, ihmiset samannäköisiltä ja kartta oli aina johdattamassa väärään suuntaan. Ilmapiiri tuntui kaoottiselta, kiireiseltä. Suussa maistui pakokaasu ja pöly. Menee aina hetki ennen kuin uuteen tottuu, niinhän se on.

Iltapäivällä kävin valtion taidemuseossa http://www.dibam.cl/bellas_artes/ ja Pablo Nerudan talomuseossa http://www.fundacionneruda.org/. Taidemuseossa oli useita melko suppeita näyttelyitä. Kiinnostavia olivat erityisesti valokuvaaja Pilar Cruzin "Aparecido" (haamu) ja kuvanveistäjä Mario Ibarrázabalin "Humano". Lisäksi museossa oli norjalaista designia esittelevä näyttely "Construcciones", josta en niin vaikuttunut.

Pilar Cruzin "haamut" näyttäytyivät mustavalkokuvina, joissa oli lasiin painuneita kasvoja, kurottautuvia käsiä ja sormia eri kuvakulmista. Ikään kuin kuvista olisi haluttu päästä ulos; haluttiin repiä, riipiä, huutaa! Näyttelytekstin kertomana, haamu on kenties aina myös minän ilmentymä, alitajunnasta nouseva näkymätön minuus, johon liittyy pelkoja ja joka ikään kuin vie johonkin pimeään. Haamu kiellettynä, pelättynä, hylättynä minuutena.

Mario Ibarrázabalin veistoksia on ympäri Santiagoa, ympäri maailmaa. Keskeistä taiteilijan työssä on odotettavasti ihmisyys ja yhteisöllisyys. Erilaiset riitit, myytit, käyttäytymisen muodot. Näyttely oli kokoelma pienoismalleja veistoksista vuosien varrelta. Harmi, ettei näistä ole kuvia. Kehotan kuitenkin tutustumaan ja ihastumaan. Miten yhdellä veistoksella voi sanoa niin vähällä, niin paljon?

Nerudan talo oli kaunis. Täynnä värejä, muistoja, yllätyksellisiä muotoja. Talo oli Pablon ja Matilden, joiden nimikirjaimet näkyvät ikkunaristikossa. Matildelle Neruda rakennutti tämän talon, joka oli ennen suhteen julkistamista heidän piilopaikkansa. Ja Matildelle Neruda kirjoitti anonyyminä julkaistun runokokoelman "Los versos del Capitan".

Talo on täynnä kauniita esineitä ympäri maailmaa Nerudan diplomaattiuran ajoilta sekä taidetta hänen taiteilijaystäviltään, kuten Diego Riveralta ja Fernard Legeriltä. Neruda sanoi olevansa maanpäällä seilaava merimies, ja siksi hänen talonsa olivat hänen laivojaan. Kaksi ensimmäistä osaa ovat täynnä kapeita portaita, puupintoja, matalia kattoja. Ja viimeinen, Nerudan työhuone, on majakka, josta oli näkymä yli Santiagon. Täältä ei ole vaikea hakea inspiraatiota tai etsiä tunnelmaa...Todellinen runoilijan talo.

Yksi tärkeä osa Santiagoa, Chileä, yleensä Etelä-Amerikkaa ovat kirkot ja katolilaisuus. On vaikuttavaa nähdä, kuinka omistautuneita ihmiset uskolleen ovat, kuinka paljon he siitä tuntuvat saavan. Ehkä se antaa toivoa, ehkä siihen on helppo uskoa. Kaikelle on jokin selitys. Aamupäivällä kirkossa ihmiset tulevat ja menevät, kuuntelevat ehkä hetken messua, lausuvat rukouksen, kastavat sormensa "pyhään veteen" ja tekevät ristinmerkin. Kaikki ovat hetken keskittyneitä, elävät unelmilleen, tässä ja nyt, kunnes avaavat uudelleen kirkon oven, poistuen ulkona odottavaan, ehkä karuun, ehkä kauniiseen todellisuuteen.